"Miten sitä epäilisitte, mr. Sampson? Eihän ole montakaan viikkoa siitä kun —"
"Niin oikein, aivan oikein — niin, totta peräti", vastasi koulumestari, jonka houyhnhmn-nauru[64] vaipui lierkkähermoiseksi tyrskinäksi, "minä en tahdo enää olla sukkelana näiden muistojen vallitessa — mutta katsokaahan luota nuorta miestä!" Bertram astui huoneeseen tällä hetkellä. "Niin, katselkaa häntä tarkoin — hän on isänne ilmi elävä kuva; ja kun Jumala on ottanut teiltä rakkaat vanhempanne — oi lapseni, rakastakaat toinen toistanne!"
"Todellakin isäni kasvot ja ryhti", sopersi Lucy vaaleten. Bertram kiirehti häntä tukemaan, koulumestari hakemaan vettä, pirskotellakseen sitä hänen kasvoilleen; onneksi sai hän pian värinsä takaisin ja pelastui hätäisen virvotuskeinon käyttämisestä, sillä veden olikin koulumestari hädissään laskenut kiehuvasta teekeittiöstä. "Rukoilen teitä sanomaan minulle, mr. Sampson", sanoi tyttö katkonaisesti, mutta juhlallisella äänellä, "onko tämä veljeni?"
"On! on! Miss Lucy, hän on pikku Harry Bertram niin varmasti kuin tuolla taivaalla Jumalan aurinko paistaa!"
"Ja tämä on sisareni?" huudahti Bertram kaiken sen perhehellyyden valtaamana, mikä oli niin kauvan uinaillut hänen povessaan viihdyteltäväänsä vailla.
"On! on! Hän on miss Lucy Bertram", äännähteli Sampson, "jonka saatte huomata minun kehnolla avustuksellani saaneen täydellisen ranskan- ja italian-, mitäpä espanjankielen taidon — perehtyneen puhekielensä lukemiseen ja kirjottamiseen, luvunlaskuun sekä tavalliseen ja kaksinkertaiseen kirjanpitoon — puhumattakaan hänen kyvyistään neulomustöissä ja taloudenhoidossa, joita hän, jokaiselle ansionsa tunnustaakseni, ei ole minun välitykselläni hankkinut, vaan emännöitsijän — enkä myöskään omaksu tiliini hänen soitannollisia saavutuksiaan, joita erään kunnianarvoisan, siveellisen ja kainon sekä lisäksi kovin sukkelan neidin — miss Julia Manneringin — ohjaukset eivät vähäisessä määrässä ole edistäneet — suum cuique tribuito".[65]
"Sinä siis", sanoi Bertram sisarelleen, "olet kaikki mitä minulle on jäänyt! Viime yönä, ja täydellisemmin tänä aamuna, eversti Mannering selitti minulle perheemme vastoinkäymisiä, vaikkei sanonutkaan, että tapaisin sisareni täällä."
"Sen", huomautti Lucy, "hän jätti tämän miehen kerrottavaksi, joka on ystävistä hellimpiä ja uskollisimpia; hän lievensi isäni pitkällistä sairautta, oli saapuvilla hänen kuolemansa hetkellä, eikä kovimmankaan onnen koettelemuksissa suostunut orvosta eriämään".
"Jumala häntä siitä siunatkoon!" lausui Bertram, pudistaen koulumestarin kättä; "hän ansaitsee rakkauden, jolla olen aina hellinyt hänen muistonsa häämyistä ja vajanaista varjoakin lapsuuteni päiviltä säilyneenä".
"Ja Jumala siunatkoon teitä molempia, rakkaat lapseni", toivotti Sampson; "ilman teitä olisin tyytyväisin mielin, jos taivaan tahto olisi se ollut, laskenut pääni levolle multaan isäntäni vierelle".