Tähän aikaan oli hovinherra päättänyt juurittaa Derncleughin ryöstöasukkaat maaltansa. Vanhat palvelijat pudistelivat päätään tälle aikeelle, ja mestari Sampsonkin rohkeni tehdä epäsuoran vastaväitteen. Mutta kun sen asuna oli oraakkelimainen lauselma "Ne moveas Camerinam",[19] niin ei vihjaus eikä siihen käytetty kieli ollut omiaan mr. Bertramin mieltä valaisemaan, ja laki sai selvitelläkseen mustalaisten asian. Siltavouti liitusi kyläsen joka oven julistetun häätötuomion merkitsi. Yhäkään eivät ahdistetut osottaneet mitään alistumisen tai kuuliaisuuden oireita.
Vihdoin saapui määräajan loppu, onneton Martinpäivä, ja turvauduttiin väkivaltaisiin häätötoimiin. Voimakas joukkue poliisiviranomaisia, joka riitti tekemään kaiken vastustuksen turhaksi, vaati asukkaita poistumaan puoleltapäivin; ja kun nämä eivät totelleet, kävivät poliisit valtuutensa nojalla repimään hökkelien kattoja ja särkemään kehnoja ovia ja ikkunoita, — jollaista lyhyttä ja tehokasta häätötapaa vieläkin käytetään muutamilla etäisillä Skotlannin kolkilla, kun alustalainen niskuroitsee. Mustalaiset jonkun aikaa katselivat hävitystyötä yrmeän äänettöminä ja toimettomina; alkoivat sitte valjastaa ja kuormittaa aasejansa sekä muutoinkin valmistella lähtöä. Sellaisesta puuhasta väleen suoriuduttiin, missä kaikilla oli paimentolaisten tavat; ja he läksivät taipaleelle etsimään uutta asuinsijaa, missä heillä ei olisi herraa heristelemässä ja kukakäskiä näyttämässä.
Ellangowanin mieltä painosti sen verran, ettei hän ollut saanut itse tulluksi alustalaistensa karkotusta katsomaan. Hän jätti häätötuomion toimeenpanon oikeudenpalvelijoille ja suostutti partiojoukon johtajaksi Frank Kennedyn, tullipäällysmiehen eli matkatarkastajan, joka oli viime aikoina päässyt kartanonväen tuttavuuteen. Mr. Bertram itse valitsi sen päivän vieraskäyntiä varten erään melkoisen matkan päässä asuvan tuttavansa luokse. Mutta varokeinoistaan huolimatta ei hän sattumalta kuitenkaan saanut kartetuksi entisten alustalaistensa kohtaamista näiden peräytyessä hänen maatilaltaan.
Eräällä solatiellä jyrkän mäen niskassa Ellangowanin tiluksien rajalla tuli mustalaiskulkue mr. Bertramia vastaan. Neljä tai viisi miestä oli etujoukkona, verhoutuneina väljiin viittoihin, jotka kätkivät heidän pitkät ja solakat vartalonsa, kuten leveät lerppalieriset hatut silmäkulmien yli vedettyinä suojelivat heidän rajuja ilmeitään, tummia silmiään ja mustanpuhuvia kasvojaan. Kahdella oli pitkät lintupyssyt olalla, yhdellä huotraton lyömämiekka, ja kaikilla oli ylämaalainen väkipuukko, vaikka he eivät sitä asetta kantaneet julkisesti tai korskeillen. Heidän takanaan tuli jono kuormitettuja aaseja ja pikku rattaita, joilla maanpakolais-yhteiskunnan raihnaat ja avuttomat, iäkkäät ja pienet lapset värjöttelivät. Tätä pikku karavaania pitivät lähinnä silmällä punavaippaiset, olkihattuiset naiset sekä avopäät, paljasjalat ja puolialastomat varttuneemmat lapset.
Tie oli hiekkaharjun leikkauksessa kapea ja korkeiden äyräiden litistämä, ja mr. Bertramin palvelija ratsasti esiin käskevästi viuhautellen raippaanpa ja viittoen ajajia suomaan tilaa paremmillensa. Hänen merkeistään ei piitattu. Sitte hän huusi miehille, jotka laiskasti astuskelivat edellä: "Käykää hevosianne päitsistä kiinni ja tehkää tilaa lairdin kulkea".
"Saakoon hän osansa tiestä", vastasi eräs miehistä lerpattavan leveäröytäisen hattunsa alta ja päätänsä kohottamatta, "eikä enempää; valtatie on yhtä vapaa meidän aaseillemme kuin hänen ruunaparillensakin".
Kun miehen sävy oli ynseä ja uhkaavakin, katsoi mr. Bertram paremmaksi olla arvoaan tehostamatta ja sivuuttaa kulkueen hiljaisesti, sellaisella tilalla kuin nämä suvaitsivat hänen käytettäväkseen jättää, ja kapea oli se tola kylläkin. Välinpitämättömyydellä peittääkseen kokemansa kunnioituksen puutteen vaikutusta puhutteli hän muuatta miestä, kun tämä sivuutti hänet ilman vähintäkään tervehdyksen tapaista tai tuntemisen merkkiä:
"Giles Baillie", virkkoi hän, "oletko kuullut, että poikasi Gabriel jakselee hyvin?" (Kysymys koski merisotamieheksi vietyä nuorta miestä.)
"Jos olisin toisin kuullut", vastasi ukko ankaran ja uhkaavan näköisenä puhujaan katsahtaen, "niin olisittepa siitä kuullut tekin." Ja hän talsi tietänsä edelleen, enempää kyselyä odottamatta.[20]
Vaivoin päästyään ahtautumaan eteenpäin tuttujen kasvojen tungoksessa, jotka olivat aina ennen vastaanottaneet hänen lähenemisensä ylemmälle olennolle kuuluvalla arvonannolla, mutta nyt ilmaisivat pelkkää vihaa ja halveksumista, ja tultuaan matkueen ohitse ei hän voinut olla kääntämättä ratsuaan ja katselematta taipaleelleen, nähdäkseen retkikunnan etenemisen. Ryhmä olisi ollut oivallinen aihe Calotten siveltimelle. Etujoukko oli jo saapunut pieneen kituliaaseen näreikköön mäen juurelle; tämä vähitellen kätki kulkueen, kunnes viimeisetkin kuhnustelijat olivat näkyvistä kadonneet.