Katkeriapa olivat hänen tunteensa. Laiskaa ja pahantapaista oli tosin ollut rotu, jonka hän siten oli muitta mutkitta ajanut pois vanhasta turvapaikasta; mutta oliko hän yrittänyt kehittää karkotettuja toisenlaisiksi? He eivät nyt olleet sen säännöttömämpää väkeä kuin silloin kun heidän annettiin pitää itseään jonkunlaisena suvun vakituisena alustalaisjoukkona; ja tarvitsiko pelkästään hänen järjestyksenvalvojaksi tulonsa aiheuttaa näin äkillistä käännettä hänen käyttäytymisessään heitä kohtaan?
Jotakin parannuskeinoa olisi edes pitänyt yrittää ennen kuin seitsemän perhettä yhtähaavaa häädettiin avaraan maailmaan ja eristettiin jonkunlaisesta suojeluksesta, joka pidätti heitä ainakin törkeästä rikollisuudesta. Sydäntä myöskin kirveli luonnollinen kaiho noin monien tuttujen kasvojen katoamisesta iäksi; ja siihen tunteeseen oli Godfrey Bertram erityisemmin hedas yksinkertaisen luonteensa takia, joka tapaili päähuvitteitansa oman ympäristönsä pikku piiristä.
Hänen ollessaan kääntämäisillään hevosensa jatkamaan matkaa, ilmestyi odottamatta näkyviin Meg Merrilies, joka oli jättäytynyt joukosta jäljemmälle.
Hän seisoi tien korkealla äkkijyrkällä reunalla, joten oli melkoista ylempänä Ellangowania, vaikka tämä istuikin ratsun seljässä; ja hänen kookas vartalonsa näytti melkein yliluonnollisen kokoiselta taivaan helakkaa sineä vasten kuvastuessaan. Olemme huomauttaneet, että hänen asussaan, eli oikeammin sen järjestelytavassa, oli jotakin vierasmaalaista, kenties vasiten taidokkaasti sovellettua lisäämään hänen loitsujensa ja ennustustensa vaikutusta, tahi mahdollisesti johtuen joistakin esivanhempien pukeutumista muistelevista perintätiedoista. Tällä kertaa oli hänellä iso kaistale punaista karttuunia kiedottuna pään ympäri turbaanin tavoin, jonka alta tummat silmät välkähtelivät outoa kiiltoa. Pitkä ja takkuinen tukka valui suortuvina tämän kummallisen päähineen poimuista. Hänen asentonsa oli vimmaukseen haltioittuneen sibyllan, ja oikeassa kädessään hän ojenteli näköjään vasta nyhdettyä versoa.
"Vie sun hiisi", ärähti hevosrenki, "eikös hän vain olekin käynyt silpomassa saarninvesoja Dukit-puistossa!"
Hovinherra ei vastannut, vaan tuijotti yhä ilmestykseen, joka siten kokotteli hänen polkunsa yli.
"Ratsasta eteenpäin", sanoi mustalainen, "ratsasta eteenpäin, Ellangowanin lairdi — ratsasta eteenpäin, Godfrey Bertram! — Tänä päivänä olet sinä tukahuttanut seitsemän savuavaa liettä — katsohan, roihuaako tuli omassa vierashuoneessasi siitä sen iloisemmin. Olet repinyt seitsemän majan kattokaislat — katsohan, seisooko oma kurkiaisesi sen vankempana. Saat nyt hiehoillesi omettoja Derncleughin hökkeleistä — katsohan, ettei jänis kyyhöttele Ellangowanin pankolla. — Ratsasta eteenpäin, Godfrey Bertram — mitä meidän väkemme perään vilkuilet? Siellä menee kolmekymmentä sydäntä, jotka olisivat olleet leivättä ennen kuin sinulta olisi puuttunut herkkuja ja vuodattaneet verensä ennen kuin sinuun olisi naarmuakaan sattunut. Niin — kolmekymmentä menee siellä, satavuotiaasta muorista viimeviikkoiseen lapsoseen asti, sinun hätyyttämiäsi tölleistänsä nummelle ketun ja teiren yökumppaneiksi! — Ratsasta eteenpäin, Ellangowan. Meidän pienokaisemme riippuvat väsyneessä seljässämme — katsohan, että upea kätkyt kotonasi sen pehmeämmäksi pöyhitään — en silti toivota pahaa pikku Harrylle enkä vielä syntymättömälle — Jumala varjelkoon — ja tehköön heistä ystävällisiä köyhille, ja parempia ihmisiä kuin heidän isänsä! — Ja nyt, ratsastahan vain eteenpäin omaa tietäsi, sillä nämä ovat viimeiset sanat mitä konsanaan kuulet Meg Merriliesin puhuvan, ja tämä on viimeinen risu minkä konsanaan katkaisen Ellangowanin armaista metsistä."
Näin sanoen hän taittoi kädessään pitelemänsä verson ja nakkasi sen tielle. Anjoun Margareta ei voitokkaille vihollisilleen purevan kirouksensa suotuaan olisi voinut kääntyä heistä ylpeämmän halveksivalla liikkeellä. Hovinherra kakisteli puhuakseen ja hamuili puolen kruunun lanttia taskustaan; mustalainen ei hänen vastaustaan eikä lahjaansa odottanut, vaan asteli alas mäkeä saavuttaakseen karavaanin.
Ellangowan ratsasti mietteissään kotiin; ja oli merkillistä, ellei hän maininnut kohtaustansa kenellekään. Hevosrenki ei ollut niin vaitelias: hän kertoi jutun juurtajaksain keittiössä runsaalle kuulijakunnalle ja lopetti vannomalla, että "jos ikinä pahahenki puhui naisen suun kautta, niin sinä siunattuna päivänä käytti hän Meg Merriliesiä tulkkinaan".
9 luku.