"Se on kovin pelottavaa", vastasi Julia, "ja melkein muistuttaa mieleeni Intiassa kuulemiani tarinoita taikureista, velhoista ja pahoista haltioista. Siellä uskotaan muutamien voivan silmänsä lumouksella hallita uhriensa tahtoa ja määrätä heidän liikkeitään. Mitä saattaakaan veljelläsi olla yhteistä tuon kamalan eukon kanssa, jotta hän jättää meidät ilmeisesti vastoin tahtoaan, totellakseen hänen käskyjään?"
"Ainakin voimme katsoa hänet turvatuksi vaaralta", huomautti Lucy, "sillä hän ei olisi mitenkään kutsunut tuota uskollista Dinmontia, jonka voimaa, urheutta ja häikäilemättömyyttä Henry on niin suuresti ylistellyt, seuraamaan mukana retkelle, jos aikoisi jotakin pahaa hänen ystävälleen. Ja nyt palaammekin kotiin everstin tuloa odottamaan — kenties ehtii Bertram takaisin ennen, mutta muutoin saa eversti harkita, mitä on tehtävä."
Nojautuen siis toinen toisensa käsivarteen, mutta peloissaan ja sekaannuksissaan kuitenkin toisinaan kompastellen, he viimein saapuivat puistokujan päähän, kun samassa kuulivat ratsun tömistelyä takaa päin. He hätkähtivät kaikille äänille herkkinä, mutta näkivätkin suureksi mielihyväkseen nuoren Hazlewoodin.
"Eversti saapuu piammiten", hän sanoi; "minä nelistin edellä tervehtimään miss Bertramia ja sydämeni pohjasta onnittelemaan häntä perheelle sattuneen iloisen tapauksen johdosta. Mieleni tekee tulla esitellyksi kapteeni Bertramille ja kiittää häntä hyvin ansaitusta ojennuksesta, jonka häneltä sai äkkipikaisuuteni ja varomattomuuteni."
"Hän läksi vastikään luotamme", selitti Lucy, "ja tavalla, joka on meitä paljon säikyttänyt".
Juuri silloin vierivät esille everstin vaunut, pysähtyen naisten kohdalle; Mannering ja lainoppinut astuivat maahan ja yhtyivät heihin. Viipymättä ilmottivat nämä uuden levottomuuden aiheen.
"Meg Merrilies taaskin!" ihmetteli eversti. "Hän on kyllä peräti salaperäinen ja selittämätön ilmiö; mutta luullakseni on hänellä Bertramille jotakin sellaista ilmotettavaa, mitä ei aio saattaa meidän tietoomme."
"Lempo tuon löylynlyömän akan periköön", päivitteli neuvos; "miksei hän anna asiain kehittyä tolallaan, prout de lege, vaan tahtoo aina ehättää mukaan omalla tavallaan? Heidän suunnastaan vielä pelkään heidän olevan menossa Ellangowanin maalle — ja tuo Glossinin roisto on meille näyttänyt, mitä konnia hänellä on käytettävissään. Kunhan kelpo Liddesdale riittäisi vartioksi."
"Jos sallitte", huomautti Hazlewood, "niin minäpä hyvin mielelläni ratsastaisin heidän omaksumalleen suunnalle. Olen seudulla niin hyvin tunnettu, etten juuri usko mitään ilkityötä mahdolliseksi minun nähteni, ja pysyttelen siksi varovaisen välimatkan päässä, etten ole näköjäni vaanimassa Megiä enkä häiritsemässä hänen puheluansa."
"Toden totta", huomautti Pleydell syrjään, "ollakseen muutamia vuosia takaperin tuntemani kelmeä koulupojan nulikka, luulenpa nuoresta Hazlewoodista komean miehen koituvankin. Enemmän pelkään uutta lain nimessä ahdistamisen yritystä kuin avointa väkivaltaa, ja siitä tämän nuoren miehen saapuvilla olo pelottaisi sekä Glossinin että hänen kätyrinsä. — No, menkäähän vain, poikaseni — tirkistelkää — tähystelkää — tapaatte heidät jossakin Derncleughin lähistöllä tai hyvin luultavasti Warrochin metsässä."