Hazlewood käänsi ratsunsa. "Palatkaa meille päivälliselle, Hazlewood", huusi eversti. Toinen kumarsi, painoi kannukset hevosen kupeisiin ja nelisti pois.
Palaamme nyt Bertramiin ja Dinmontiin, jotka yhä seurasivat salaperäistä opastansa metsikköjen ja notkojen poikki avoimen kedon ja Derncleughin rauniokylän välillä. Etunenässä kulkiessaan hän ei kertaakaan vilkaissut taakseen seuraajiinsa, paitsi milloin torui heidän vitkasteluaan, vaikka näiden otsalta vuodenajasta huolimatta tippui hiki. Toisin ajoin hän puheli itsekseen sellaisia katkonaisia lauselmia kuin: "Se tapahtuu vanhan huoneen rakentamiseksi uudestaan — kulmakiven laskemiseksi — ja enkö häntä varottanut? Sanoin hänelle olevani syntynyt sen tekemään, vaikkapa olisi isäni pää ollut astumakivenä, saatikka hänen. Minut tuomittiin — silti pysyin aikeessani häkissä ja jalkapuussa; minut karkotettiin — säilytin sen vieraalla maalla; suomittiin — leimattiin polttomerkillä — mutta päätökseni oli syvemmässä kuin yltti raippa tai hehkuva rauta ja nyt on hetki tullut."
"Kapteeni", virkkoi Dinmont puolittain kuiskaten, "ettei hän vain olisi aaveellinen! Hänen sanansa eivät tunnu sattuvan Jumalan nimessä tai muiden ihmisten tapaan. Turkanen, meillä päin väitetään, että niitä on olentoja sellaisiakin."
"Älkää olko peloissanne, ystävä", kuiskasi Bertram vastaan.
"Peloissaniko! Minä en piittaa vähän vähääkään", vakuutti vankka maalainen, "olipa hän velho tai paholainen — yhtä kaikki Dandie Dinmontille".
"Vaiti, isäntä", käski Meg ankarasti katsahtaen olkansa yli; "tässäkö muka olisi aika ja paikka teidän puhuaksenne?"
"Mutta, muori hyvä", huomautti Bertram, "kuten minä en vähimmälläkään tavalla epäile teidän vilpittömyyttänne tai ystävyyttänne, jota olen saanut kokea, samaten tulisi vastavuoroon teidän hiukan luottaa minuun — haluaisin tietää, minne meitä viette".
"Siihen on vain yksi vastaus, Henry Bertram", sanoi sibylla. "Vannoin ettei kieleni koskaan kertoisi, mutta en ole sanonut, ettei sormeni koskaan osottaisi. Käykää edelleen ja kohdatkaa onnenne, tai pyörtäkää takaisin ja menettäkää se — siinä kaikki sanottavani".
"Näyttäkäähän sitten tietä", vastasi Bertram; "en enää kysele."
He laskeusivat rotkoon jokseenkin samalta kohdalta, missä Meg oli viimeksi eronnut Bertramista. Hän pysähtyi hetkeksi sen ison kallion juurelle, jonne Bertram oli nähnyt ruumista haudattavan, ja polkaisi maata, joka kaikesta noudatetusta varovaisuudesta huolimatta osotti äskeisen kaivamisen jälkiä. "Tässä lepää yksi", hän virkahti; "kenties hän piakkoin saapi naapureita".