Hän eteni sitte puroa myöten rauniokylään. Siellä hänen katseensa ilmaisi omituista ja heltynyttä kaihoa, kun hän seisahtui erään vielä pystyssä pysyneen päädyn eteen ja haasteli vähemmän katkonaiseen tapaan, vaikka yhtä juhlallisella sävyllä kuin ennenkin:
"Näettekö tuota mustunutta ja hajoillutta majan seinää? Siinä majassa kattilani kiehui neljäkymmentä vuotta — siellä synnytin kaksitoista komeata poikaa ja tytärtä. Missä ovat he nyt? — missä ovat lehdet, jotka tuota vanhaa saarnia Martinpäivänä koristivat! — länsituuli on sen riipinyt paljaaksi — ja riivitty olen minäkin. Näettekö tuota halavaa? — se on nyt pelkkä mustunut, laho kanto — olen istunut sen juurella monena herttaisena kesäiltana, sen ripustellessa vetreitä kiehkuroitaan lorisevan veden yli. Siellä olen istunut ja" — korottaen ääntään —"pitänyt sinua helmassani, Henry Bertram, ja laulellut sinulle vanhoista parooneista ja heidän verisistä sodistaan. Ei se enää koskaan viheriöitse, eikä Meg Merrilies enää lauluja hyräile, iloisia tai murheellisia. Mutta ettehän unohda häntä, ja rakennutattehan vanhat seinät uudestaan hänen tähtensä? — ja antakaa siellä asua jonkun, joka on kyllin kunnollinen ollakseen toisen maailman asukkaita pelkäämättä. Sillä jos kuolleet ovat konsanaan tulleet elävitten joukkoon takaisin, nähdään minut tässä notkossa monenakin yönä, näiden raihnaitten luitteni maatuessa."
Se mielipuolisuuden ja jylhän mieleninnon sävy, jolla hän nämä viime sanansa lausui, oikea käsivarsi paljaana ja ojennettuna, vasen taivutettuna kauhtanan tummanpunaisten poimujen alle, olisi voinut kelvata itse Siddoninkin[68] harjotelmaksi. "Ja nyt", hän sanoi yhtäkkiä palautuen lyhyeen, tuimaan ja pikaiseen puheentapaan, joka oli hänellä tavallisin, "käykäämme työhön — käykäämme työhön".
Hän kulki edellä korokkeelle, jolla Derncleughin Harja sijaitsi, otti taskustaan ison avaimen ja avasi oven. Sisus oli paremmassa järjestyksessä kuin ennen. "Olen täällä siivonnut", huomautti hän; "voin joutua paarinlaudalle tänne ennen yötä. Vähänpä, vähänpä tulee väkeä Megin peijaisiin, sillä monet kansastamme soimaavat, mitä olen tehnyt ja teen!"
Hän viittasi sitte pöytään, jolle oli kylmää ruokaa järjestetty suurempaa siisteyttä noudattaen kuin olisi osannut Megin tavoista päättäen odottaa. "Syökää", hän sanoi; "tarvitsette sitä vielä illalla".
Bertram maistoi mielen nouteeksi pari suupalaa; Dinmontin ruokahalua ei ollut heikentänyt ihmettely, oudon seikkailun aavistelu eikä aamullinen eine, ja hän esiintyi samana syömärinä kuin aina. Eukko tarjosi lopuksi kumpaisellekin lasillisen konjakkia, jonka Bertram nautti vedellä miedonnettuna ja hänen kumppaninsa paljaaltaan kulautti.
"Ettekö itse mitään maista, matami?" kysyi Dinmont.
"En sitä joudu tarvitsemaan", vastasi heidän salaperäinen emäntänsä. "Ja teidän on nyt saatava aseita — tyhjin käsin ette voi jatkaa — mutta älkää niitä äkkipikaisesti käyttäkö — ottakaa vangiksi, mutta säästäkää henki — antakaa lain saada omansa — hän saattaa puhua ennen kuolemaansa."
"Kuka vangitaan? kuka saattaa puhua?" kysyi Bertram kummastuneena, ottaen vastaan hänen tarjoamansa parin pistooleja, jotka tarkastaessaan havaitsi ladatuiksi ja piitetyiksi.
"Piit ovat hyvät", sanoi Meg, "ja ruuti kuivaa — tunnen minä tämän työn hyvin".