Sitte hän Bertramin kysymyksiin vastaamatta asesti Dinmontinkin isolla pistoolilla ja pyysi heitä valitsemaan kartut itselleen kasallisesta hyvin epäilyttävän näköisiä kalikoita, jotka hän nosti eräästä sopesta esille. Bertram otti vankan närtteen, kun taasen Dandie omaksui nuijan, joka olisi Herkuleksellekin kelvannut. He läksivät sitte kaikin holvihuoneesta, jolloin Bertram käytti tilaisuutta kuiskatakseen Dinmontille: "Jotakin selittämätöntä on tässä kaikessa — mutta meidän ei tarvitse käyttää näitä aseita, ellemme huomaa siihen välttämätöntä ja laillista aihetta — tehkää valppaasti kuten näette minun tekevän."
Dinmont vastasi ymmärtävällä nyökkäyksellä, ja he seurasivat oppaansa askeleita edelleen, yli märän ja poikki kuivan, pitkin suota ja halki kedon. Hän ohjasi heidät Warrochin metsään samaa latua myöten, jota Ellangowanin omistaja-vainaja oli käyttänyt ratsastaessaan Derncleughiin lastansa etsien Kennedyn murhan onnettomana iltana.
Tultuaan noihin viidakoihin, joissa talvinen tuuli nyt hohisi, tuntui Meg Merrilies pysähtyvän tuokioksi ikäänkuin 'muistelemaan tietä. "Meidän on täsmälleen pysyttävä samalla tolalla", virkahti hän ja läksi samoamaan eteenpäin, mutta enemmän polvitellen ja kaarroksia tehden kuin entisen vakaan ja suoran suuntansa mukaan. Vihdoin hän metsän sokkeloista vei heidät pienelle aholle, jonka epäsäännöllisenä reunustana oli puita ja pensaita. Talvellakin se oli suojainen ja somasti eristynyt pälveke; mutta kevään vehreydellä koristautuneena, maan kohottaessa esille kaikki kukkasensa, pensaitten levittäessä kukkeat lehvänsä sen ympärille ja vesaikon yli nousevien riippakoivujen luodessa pitkät ja lehtevät haaransa katveeksi auringolta, se epäilemättä näytti paikalta, niissä nuorekas runoilija parhaiten saattoi sommitella aikaisinta sonettiaan tai rakastava pari vaihtaa ensimäiset tunteittensa tunnustukset.
Nyt se nähtävästi herätti kokonaan toisenlaisia muistoja. Bertramin otsa synkkeni, ja hän kävi miettiväiseksi, katseltuansa aukiota. Meg virkahti itsekseen: "Tämä on juuri se paikka!" ja loi häneen kolkon syrjäsilmäyksen: "Muistatteko tätä?"
"Kyllä!" vastasi Bertram; "muistan epäselvästi".
"Niin", jatkoi hänen oppaansa, "ihan tällä kohdalla putosi mies satulasta — minä olin juuri silloin tuon seljapuun takana. Kovasti, kovasti hän ponnisteli, ja kovasti hän huusi armoa — mutta hän oli niiden käsissä, jotka eivät siitä sanasta mitään tienneet! Nyt näytän teille ladun lopun — viime kerralla kuljitte sen minun käsivarsillani."
Hän tunkeusi pitkää ja mutkaista, melkein umpeen kasvanutta uraa myöten edelleen, ja mitään mainittavaa vierua kohtaamatta olivat he äkkiä meren rannassa. Meg asteli hyvin joutuisasti hyökyaallokon ja kallioiden välitse, kunnes saapui muista irralliselle, oudon näköiselle kallionlohkareelle. "Tästä", hän kuiskasi tuskin kuuluvalla äänellä, "tästä löydettiin ruumis".
"Ja luola", supatti Bertram yhtä hiljaa, "on lähellä — viettekö meidät sinne?"
"Vien", vastasi mustalainen päättävällä äänellä. "Rohkaiskaa sydämenne kumpainenkin — seuratkaa minua, kun ryömin sisälle — olen asettanut nuotiorisut siten, että ne kaihtavat teitä. Odottakaa närekasan takana hetkinen, kunnes sanon: Hetki ja mies ovat molemmat tulleet; silloin hyökätkää hänen kimppuunsa, käykää käsivarsiin kiinni ja sitokaa hänet niin että veri kynsien alta tiukkuu."
"Sen totisesti teenkin", vakuutti Henry, "jos hän on olettamani mies —
Jansen?"