"Niin, Jansen, Hatteraick ja parikymmentä muuta nimeä hänellä on."
"Dinmont, teidän täytyy nyt pysytellä vierelläni", sanoi Bertram, "sillä tuo mies on itse paholainen".
"Sitä ei teidän ole tarvis epäillä", vakuutti vankka talonpoika, "mutta soisinpa muistavani jonkun rukouksen ripenen ennen kuin konttaan velhon perässä tuohon aukkoon, jota hän availee. Olisi karvasta jättää siunattu aurinko ja vapaa ilma, ja mennä tuollaiseen koloon surman suuhun kuin reikäänsä saarrettu kettu. Mutta kylläpä ne sentään ovat kovahampaisia koiria, jotka Dandieta repeloivat; niin että, kuten sanoin, paha minut periköön, jos teidät heitän."
Tämä lausuttiin mahdollisimman hiljaisena supatuksena. Aukko oli nyt raivattu auki. Meg ryömi nelin kontan sisälle, Bertram seurasi häntä, ja jälkijoukkona luisui mukaan Dinmont, luotuaan kaihoksuvan katseen päivänvaloon, jonka siunaukset hän oli hylkäämässä.
54 luku.
ELÄMÄSTÄ JA KUOLEMASTA.
Siten seurueesta viimeiseksi jääneen rajalaisen pidätti äkkiä kamala käsi, tarttuen häntä jalkaan, kun hän äänetönnä ja ahdistetuin mielin laahasi pitkiä raajojaan maanalaisen käytävän matalasta ja kaitaisesta raosta sisälle. Urhean talonpojan teräksinen sydän oli vähällä herpaantua, ja hän sai vaivoin hillityksi huudon, joka olisi voinut maksaa heidän kaikkien hengen tuossa turvattomassa asennossa ja tilassa. Mutta hän tyytyi kiskaisemaan jalkansa irti odottamattomasta kouraisusta.
"Olkaa hiljaa", virkkoi ääni hänen takanaan, "olen ystävä — Charles
Hazlewood".
Sanat lausuttiin aivan matalalla äänellä, mutta saivat kuitenkin Meg Merriliesin hätkähtämään. Edeltä menneenä oli hän jo ehtinyt onkalon laajennuskohtaan ja noussut seisaalleen. Hän alkoi ikäänkuin estääkseen supatusta kuulumasta murahdella, jupista ja laulella, samalla kahistellen luolaan nyttemmin läjättyjä risuja.
"Ämmä hoi — jeevelin sikiö", murisi Dirk Hatteraickin yrmeä ääni luolansa taustalta, "mitä teet siellä?"