"Rankoja asettelen suojaksesi kylmältä tuulelta, senkin epäkelpo hurjimus. Oletkin nyt kovin sievässä turvassa etkä mistään tiedä; pian on toisin."
"Toitko konjakin ja mitään tietoja väestäni?" kysyi Dirk Hatteraick.
"Tuossa on sinulle pullo. Väkesi on hajallaan — paossa — tai punatakkien silpomina."
"Jeeveli! Tämä rannikko on minulle onneton."
"Voit saada enemmänkin syytä sanoa niin."
Kaksinpuhelun aikana olivat Bertram ja Dinmont päässeet luolan sisustaan ja nousseet jaloilleen. Sen rosoisia ja mustahkoja seiniä valaisi ainoastaan hehkuva kekälekasa rautaristikolta, jollaisia käytetään lohen tuulastuksessa öisin. Hiilille viskasi Hatteraick tuon tuostakin kourallisen risuja tai pilkkeitä, mutta roihutessaankin valaisivat ne avaraa onkaloa vain peräti vajavasti, ja kun sen pääasukas lojui ristikon takana, ei hänen ollut helppo nähdä käytävän suulle päin kauvaskaan. Sen vuoksi tunkeutujat, nyt lukumäärältään odottamattomasti kolmeksi lisääntyneinä, eivät irrallisesti heiteltyjen närtteiden takana olleet suuressakaan ilmitulon vaarassa. Dinmont älysi pidätellä Hazlewoodia toisella kädellään taampana, kunnes ehti kuiskaamaan Bertramille: "Ystävä — nuori Hazlewood."
Ei ollut hetki sopiva esittelyn kehittämiseen pitemmälle, ja he seisoivat kaikin hisahtamattomina kuin kalliot ympärillään. Karahkat olivat niin väljästi kasattuja, että he niiden raoista nuotioon päin katsellessaan helposti erottivat, mitä sen läheisyydessä tapahtui. Puhumattakaan näkymön erityisestä siveellisestä mielenkiintoisuudesta ja siihen liittyvästä henkilökohtaisesta vaarallisuudesta, loi sille inhaa jylhyyttä valon ja varjon vaihtelu harvinaisilla nähtävyyksillä vipajavana.
Nuotion tummanpunainen hehku syöksi tuolloin tällöin kirkkaampia tai tummempia tulikieluja, mikäli Dirk Hatteraick käytti parempaa tai huonompaa polttoainesta. Väliin tuprusi tukahuttava sauhu synkkänä pilvenä luolan kattoa kohti, kirkastui sitte vastahakoiseksi ja nyreäksi loimuksi, joka lepattaen kapusi savupylvästä myöten, ja äkkiä leimahti huikaisevaksi roihuksi, ahjon saadessa ahmittavakseen kuivempia risuja tai petäjän pilkkeitä. Sellaisessa oikukkaassa hohteessa he näkivät enemmän tai vähemmän selvästi Hatteraickin, jonka hurjat ja karkeat kasvonpiirteet nyt teki vielä rajummiksi hänen asemansa erikoisuus ja mielensä ankea synkkyys. Hyvin ne olivat sopusoinnussa hänen ylitseen ja ympärillään järeänä kaareutumalla kohoavan muhkuraisen ja Säröilleen kallioseinän kanssa. Meg Merrilies kapsehti hänen ympärillään, milloin valossa, milloin puolittain sauhun tai varjon pimennossa, vastakohtana nuotioon päin istualtaan kumartuvalle Hatteraickille. Liikahtamattomassa asennossaan pysyi tämä alituiseen ainakin hämärästi näkyvissä, naishaamun ilmestyessä ja kadotessa kuin aaveena vilahdellen.
Bertram tunsi Hatteraickin nähdessään verensä kiehuvan. Hän muisti tämän hyvin Jansenina, jonka salakuljettaja oli Kennedyn kuoltua ottanut nimekseen; muisti hän myöskin, että tämä Jansen ja hänen Woodbournessa ammuttu luutnanttinsa Brown olivat olleet hänen lapsuutensa tylyjä sortajia. Liittämällä omiin vaillinaisiin muistoihinsa Manneringin ja Pleydellin kertomukset tiesi Bertram edelleen, että tämä mies oli sen väkivallan sieluna, jolla hänet riistettiin perheestään ja isänmaastaan alttiiksi lukemattomille kärsimyksille ja vaaroille. Katkeria mietteitä tulvi hänen mieleensä, ja hänen oli työläs pidättyä hyökkäämästä esille ja ampumasta Hatteraickia siihen paikkaan.
Tämä ei sentään olisi ollutkaan mikään turvallinen seikkailu. Vipajava lieska ei ainoastaan valaissut konnan vantteraa, jäntäreistä ja leveärintaista ryhtiä, vaan välähdytteli myöskin hänen vyöhönsä pistettyä pistooliparia ja hänen lyömämiekkansa kahvaa. Oli varmaa, että hänen vimmainen hurjuutensa panisi sekä hänen voimansa että aseensa täyteen käytäntöön. Ne eivät kylläkään voineet vetää vertoja kahden sellaisen miehen yhteiselle väelle kuin Bertram itse ja hänen ystävänsä Dinmont olivat, ottamatta lukuun heidän odottamatonta auttajaansa Hazlewoodia, joka oli aseeton ja rakenteeltaan hennompi; mutta tovin mietittyään tunsi Bertram, ettei olisi järkeä eikä urhoollisuutta pyövelin tehtävästä edelle ehättämisessä, ja älysi voivan olla tärkeätä saada Hatteraick elävältä vangiksi. Niinpä taltutti hän vimmastuksensa ja odotti, mitä roiston ja hänen mustalais-oppaansa kesken tapahtuisi.