Keskustelun aikana Meg keräili rohtimia irrallisesti koolle. Ennen kuin vastasi tähän kysymykseen pudotti hän kekäleen rohtimiin, jotka oli ennakolta kastettu johonkin väkinesteeseen, sillä ne leimahtivat silmänräpäyksessä tuleen; häikäisevän kirkas lieskakartio kohahti ihan holvin lakeen asti. Sen noustessa Meg vastasi konnan kysymykseen lujalla ja vakaalla äänellä: "Siksi että hetki on tullut ja mies."
Sovitun merkin saadessaan Bertram ja Dinmont hypähtivät risukasan yli ja ryntäsivät Hatteraickiin käsiksi. Hyökkäyssuunnitelmaa tuntematon Hazlewood oli hiukan myöhäisempi. Roisto oivalsi oitis olevansa kavallettu ja käänsi ensi kostonsa Meg Merriliesiin, laukaisten pistoolinsa häntä kohti. Toinen kaatui päästäen vihlovan ja kamalan huudon, tuskan kirkaisun ja pakahduttavan naurun korahduksen väliltä. "Tiesin näin käyvän", ähkäisi hän.
Bertram kiireissään kompastui kuoppaiseen kalliopohjaan, joka oli luolan lattiana; mutta se oli onnellinen horjahdus, sillä Hatteraickin toinen luoti suhahti hänen ylitseen niin kohdalleen tähdättynä, että se olisi osunut hänen aivoihinsa, jos hän olisi jaloillaan pysynyt. Ennen kuin salakuljettaja ehti siepata toista pistooliansa pääsi Dinmont häneen käsiksi ja yritti pelkin käsivoimin kytkeä alas hänen käsivarsiaan. Mutta niin voimakas oli pahantekijä epätoivoissaan kaikkensa ponnistaen, että hän rajalaisen jättiläismäisestä rynnistyksestä huolimatta laahasi Dinmontin roihuavien tappurain läpi ja oli melkein saanut vedetyksi esille pistoolin, joka olisi saattanut tehdä ripeästä lampuodista lopun, elleivät Bertram ja Hazlewood olisi heittäytyneet hänen avukseen. Vimmatuin tempaisuin he saivat Hatteraickin paiskatuksi maahan, aseettomaksi ja sidotuksi.
Ottelu oli lopussa vajaan minuutin kuluttua, vaikka sen kertominen vaatii jonkun verran aikaa. Ollessaan täydellisesti nujerrettu teki konna vain pari hurjaa ja miltei kouristuksen tapaista rynnistystä, mutta jäi sitten ihan hievahtamattomaksi ja hiiskumattomaksi. "Hän aikoo ainakin karskina kuolla", huohotti Dinmont; "no, en minä sen takia hänestä huonommin ajattele".
Kelpo Dandie samalla ravisteli palavia rohtimia pörhöisestä päällystakistaan ja tuuheasta mustasta tukastaan, joka oli nujakassa hieman kärventynyt. "Hän on nyt alallaan", sanoi Bertram; "jääkää häntä vartioimaan älkääkä antako hänen liikahtaa, kunnes näen onko tämä vaimo-parka hengissä vai kuollut". Hazlewoodin avulla hän kohotti Meg Merriliesin istualleen.
"Tiesin näin käyvän", jupisi haavottunut, "ja näinpä sopikin."
Luoti oli kurkun alapuolelta tunkeutunut rintaan. Siitä ei vuotanut paljoakaan verta näkyviin, mutta sitä arveluttavampana piti sitä ampumavammoja näkemään tottunut Bertram. "Hyvä Jumala! Mitä tekisimmekään poloisen hyväksi?" sanoi hän Hazlewoodille, olosuhteiden syrjäyttäessä kaikenlaisen ennakkoselittelyn tai keskinäisen esittelyn tarpeellisuuden.
"Hevoseni on kytkettynä yläpuolelle metsään", huomautti Hazlewood; "olen pitänyt teitä silmällä jo kaksi tuntia — minä karautan noutamaan luotettavaa apuväkeä. Teidän on sillävälin parempi puolustaa luolan suuta mahdollisilta tulijoilta, kunnes palaan."
Hän riensi pois. Bertram siteli Meg Merriliesin haavan parhaansa mukaan ja asettui lähelle käytävän suuta, viritetty pistooli kädessään; Dinmont yhä vartioitsi Hatteraickia, puristaen häntä rinnuksesta Herkuleen kouraisulla. Luolassa vallitsi haudan hiljaisuus, jota keskeyttivät vain loukkaantuneen vaimon hillitty voihke ja vangin raskas läähätys.
55 luku.