"Ja nyt", sanoi Pleydell, "laatikaahan käsky Hatteraickin ja Glossinin lähettämiseksi vankilaan vastaista oikeudellista käsittelyä odottamaan. Säälittelen sentään Glossinia", lisäsi hän.
"Minunpa mielestäni", huomautti Mannering, "hän on verrattomasti vähemmän säälin arvoinen noista kahdesta. Tuo toinen on urhea mies, vaikka kova kuin pii."
"On varsin luonnollista, eversti", vastasi asianajaja, "että teidän harrastustanne herättää konna ja minun heittiö — se on ammatillista vaistia vain — mutta sanonpa, että Glossinista olisi sukeutunut oiva lakimies, jollei hänellä olisi ollut niin voimakkaita taipumuksia ammattinsa veijarimaiseen puoleen".
"Pahat kielet sanoisivat", arveli Mannering, "ettei hän sen puolesta olisi huonompi lakimies".
"Silloin ne vainen valehtelisivatkin", vastasi Pleydell, "kuten tavallista. Laki on kuin laudanum; on paljoa helpompi käytellä sitä puoskarin tavoin kuin oppia sovelluttamaan sitä kuten lääkäri."
59 luku.
RANGAISTUS.
Piirikunnan vankila oli niitä vanhanaikaisia tyrmiä, joita on viime vuosiin asti Skotlannin häpeänä säilynyt. Vankien saavuttua sinne vartijoinensa asetettiin Hatteraick niin sanottuun hengeltä tuomittujen osastoon, hänen hurjuutensa ja voimakkuutensa kun olivat hyvin tunnetut. Tämä oli tilava huone vankilan ylikerrassa. Noin miehen olkavarren vahvuinen pyöreä rautakanki kulki vaakasuorassa huoneen poikki kuusi tuumaa korkealla permannosta; sen molemmat päät oli lujasti iskostettu seiniin. Hatteraickin nilkat kytkettiin jalkarautoihin, ja nämä kiinnitettiin neljän jalan mittaisilla ketjuilla isoon rautarenkaaseen, joka solui mainittua rautakankea pitkin. Siten saattoi vanki kompuroida kangen suunnassa kahden seinän väliä, mutta ei päässyt etenemään siitä minnekään päin pitemmälle kuin lyhyet ketjut sallivat. Jalkojen tultua tuolla tavoin kahlituiksi irrotti vartija käsiraudat ja jätti vangin muussa suhteessa vapaaksi. Lähelle rautakankea asetettiin makuulava, jotta vanki sai mielensä mukaan laskeutua levolle, yhä pysyen kytkyimessään.
Hatteraick ei ollut pitkää aikaa tässä talletuspaikassaan viettänyt, kun Glossin saapui samaan vankilaan. Arvonsa ja sivistyksensä mukaisessa suhteessa hän sai kahlehtimattomana siistimmän huoneen asunnokseen, joutuen Mac-Guffogin valvottavaksi, joka oli toiminut täällä alivartijana sitte kun roskaväki oli Portanferryn ojennuslaitoksen tuhonnut. Tultuaan suljetuksi huoneeseensa ja jäätyään yksikseen rauhassa aprikoimaan kaikkia epäsuotuisia ja myötäisiä mahdollisuuksiaan ei hän voinut taipua pitämään peliänsä toivottomana.
"Hovi on mennyttä", tuumi hän; "sitä ei voi auttaa, ja Pleydell ja Mac-Morlan tietenkin kutistavat minun korvausvaatimukseni peräti vähään. Hyvä maineeni — mutta jos hengissä ja vapaana pääsen tästä, niin haalinpa vielä rahaakin ja kiillotan sen kuntoon jälleen. En tullinuuskijan jutusta tiennyt ennen kuin konna oli kolttosensa tehnyt, ja vaikka minulla oli salakuljetustavarasta hyötyä; niin sepä ei ole törkeätä rikosta. Mutta lapsenryöstö — siinä ne käyvät minuun tiukemmin kiinni. Annahan kun mietin: tuo Bertram oli siihen aikaan lapsi — hänen todistuksensa täytyy olla puutteellista — toinen mies on karkuri, mustalainen ja pahantekijä — Meg Merrilies, senkin ruoja, on kuollut. Niitä kirottuja vekseleitä! Hatteraick toi ne mukanaan varmaankin siltä varalta, että voisi uhkailla minua tai kiristää minulta rahaa. Minun täytyy yrittää tavata sitä roistoa, saada hänet pysymään lujana, taivutella hänet panemaan jutulle joku muu väritys."