"Paljon mahdollista, rakkaani; mutta se ei sitä estä olemasta pätevä lainkohta. Totisesti, määräpäivistä puhuessani, soisinpa Frank Kennedyn tavoin, että helluntai tappaisi Martinpäivän ja joutuisi hirteen murhasta — sillä sainpa vastikään kirjeen Jenny Cairnsin korkosaatavasta, eikä ole vielä vilahdukseltakaan täällä näkynyt ensimäistäkään alustalaista tuomassa ropoakaan veroa — mutta Frank Kennedystä puhuessani, luulenpa hänen tänään poikkeavan meille, sillä hän läksi kiertämään Wigtoniin ilmottaakseen siellä oleskelevalle kuninkaan laivalle, että Dirk Hatteraickin lokertti liikkuu taas rannikolla, ja sieltä hän palajaa tänään. Avaammekin sitte pullon ranskanviiniä ja juomme pikku Harryn maljan."
"Soisinpa Frank Kennedyn jättävän Dirk Hatteraickin omille oloillensa", vastasi talon emäntä. "Mitä tarvitsee hänen häärätä enempää kuin muutkaan ihmiset? Eikö hän voi laulaa laulujansa, ottaa ryyppyjänsä ja nostaa palkkaansa kuten tullinhoitaja Snail, joka ei koskaan ketään hätistele? Ja ihmettelen sinua, lairdi, että sekaannut ja — Tarvitsiko meidän kertaakaan lähettää kaupungista hakemaan teetä tai konjakkia, silloin kun Dirk Hatteraick tapasi hiljaisesti poikkeilla lahteen?"
"Vaimoseni, et vähääkään ymmärrä näitä asioita. Luuletko tuomarille soveltuvan pitää omaa taloansa salakuljetustavaran talletuspaikkana? Frank Kennedyltä kyllä näet siitä säädetyt rangaistukset, ja itse tiedät, että niillä oli tapana säilyttää enimmin kysyttyjä tavaroitaan tuolla Ellangowanin Vanhallasijalla."
"Oi, hyväinen aika, mitä pahenivat vanhan linnan muurit ja holvi siitä, että siellä tarpeen tullen talletettiin muutamia konjakkitynnyreitä? Eihän sinun toki tarvinnut siitä mitään tietää; ja siitäkös muka kärsi kuningas, että täkäläiset lairdit kohtuhinnalla saivat ryyppynsä ja rouvat teetilkkansa! Kehtaavatkin niistä vaatia niin korkeata veroa! Ja eikö vain kannattanutkin minun saada noita flandrialaisia päähineitä, jotka minulle lähetti Dirk Hatteraick aina Antwerpenistä asti? Kestääpä odottaa ennen kuin minulle kuningas mitään lähettää tai Frank Kennedy sen paremmin. Ja sitte piti sinun noiden mustalaistenkin kanssa riitaantua! Joka päivä odotan kuulevani navettarakennuksen olevan ilmi tulessa."
"Sanon sinulle vielä kerran, rakkaani, että sinä et ymmärrä näitä asioita — ja tuolla Frank Kennedy tulla nelistääkin ylös puistokujaa."
"Hohoi! hohoi! Ellangowan", sanoi hänen puolisonsa ääntään korottaen, lairdin poistuessa huoneesta, "soisin itse ne ymmärtäväsi, siinä kaikki!"
Tästä aviollisesta kaksinpuhelusta hovinherra hyvillä mielin kiirehti uskollista ystäväänsä mr. Kennedyä vastaan, joka saapui iloa säihkyvin silmin. "Kaikin mokomin, Ellangowan", sanoi hän, "joutukaapa linnaan! Sieltä näette vanhan ketun Dirk Hatteraickin ja hänen majesteettinsa ajokoirat täyttä vauhtia kiitämässä kintereillä."
Hän heitti hevosensa ohjakset tallipojalle ja juoksi ylös porrasaskelmia vanhaan linnaan, perässään hovinherra ja moniaita muitakin huonekunnan jäseniä, joita oli hälyttänyt mereltä yhä selvemmin kuuluva kanuunain jyske.
Noustuaan siihen osaan raunioita, mistä avautui laajin näköala, huomasivat he lokertin täysin purjein kiitävän poikki lahden, kintereillään tykkivene, joka herkeämättä pommitti pakolaista keulalaidoiltaan, lokertin vastatessa tuleen peräkanuunillaan.
"Ne ovat vasta heittopallosilla", huudahteli Kennedy intoutuneena, "mutta pian siitä käsirysyynkin käydään. Lempo, hän keventää lastiansa! Näen hyvää Nantesia kierähtelevän laidan yli, nassakan toisensa jälkeen! Siinä mr. Hatteraick tekee hiton kelvottoman kolttosen, kuten vielä annan hänen tietää. Nyt, nyt! — pääsivät hänestä tuulen puolelle! — noin, oikein! O'skii'! o'skii'! Nyt, koiraseni! nyt! — kiinni, Virkku, kiinni!"