"Ta-va-ton-ta!" huudahti mestari Sampson. "Mutta jos teidän arvoisuutenne viivähtäisi —"
"Mahdotonta, sir — mahdotonta", epäsi Mannering, loitoten hänestä.
"Ta-va-ton-ta!" huudahti Sampson taas, kukkaro kädessään seuraten portaitten päähän. "Mutta että minä tähän myntättyyn metalliin koskisin —"
Mannering livahti alas portaita niin joutuin kuin pääsi.
"Ta-va-ton-ta!" huudahti mestari Sampson vielä kolmannen kerran, nyt seisten alikerran ovella. "Mutta mitä tämän käyvän metalliin ottamiseen tulee —"
Mutta Mannering istui jo ratsunsa seljässä ja äänen kantamattomissa. Koulumestarilla ei ollut eläissään ollut omanansa tai toisenkaan puolesta hallittavana neljättäosaakaan tästä summasta, vaikka sitä ei ollut yli kahdenkymmenen guinean. Hän "otti opastusta siitä", kuten sanoi, "millä tavoin hänen tulisi tähän komeaan kultaan nähden menetellä". Onneksi sai hän omaa voittoansa pyytämättömäksi neuvojakseen Mac-Morlanin, joka huomautteli parhaita tapoja sen käyttämiselle miss Bertramin mukavuudeksi, tämä kun epäilemättä oli lahjottajan sille ajattelema tarkotus.
Monet naapuriston säätyhenkilöt olivat nyt vilpittömän innokkaita tyrkyttämään vieraanvaraisuuttaan ja ystävällisyyttään miss Bertramille. Mutta hänelle oli luonnollisesti vastenmielistä mennä mihinkään perheeseen ensi kertaa pikemmin hyväntekeväisyyttä kuin vieraanvaraisuutta osakseen saamaan. Sen vuoksi päätti hän odottaa isänsä lähimmän naissukulaisen mielipidettä ja neuvoa. Tämä oli Singlesiden mrs. Margaret Bertram, vanha neiti, jolle hän kirjotti selvityksen nykyisestä turvattomasta asemastaan.
Mr. Bertram-vainajan hautaus toimitettiin säädyllisen hiljaisesti, ja kovaonnisen nuoren naisen täytyi nyt katsoa itsensä vain määräaikaiseksi asukkaaksi talossa, jossa oli syntynyt ja jossa hänen kärsivällisyytensä ja viihdyttelevä huolenpitonsa olivat niin kauvan "vanhuuden kätkyttä liekutelleet". Mr. Mac-Morlanin puhelut rohkaisivat häntä kuitenkin toivomaan, ettei häneltä tätä turvapaikkaa riistettäisi äkkiä eikä tylysti; mutta kohtalo oli määrännyt toisin.
Kahtena päivänä ennen Ellangowanin kiinteimistön ja irtaimen uudestaan kuulutettua huutokauppaa odotteli Mac-Morlan kärsimättömästi eversti Manneringia tulevaksi tai ainakin valtakirjaa toimia hänen puolestaan. Mutta mitään ei kuulunut. Mr. Mac-Morlan heräsi aikaisin aamulla, — käveli postikonttoriin, — mitään kirjeitä ei ollut hänelle. Hän yritti uskotella itselleen, että eversti Mannering kyllä ilmestyisi hänen luokseen aamiaiselle, ja pyysi vaimoansa asettamaan pöydälle parhaat posliiniastiat sekä valmistautumaan sikäli. Mutta turhiapa olivat valmistukset.
"Jos olisin osannut tätä aavistaa", päivitteli hän, "niin olisin vaikka koko Skotlannin kiertänyt ristiin rastiin ja etsinyt jonkun tarjoamaan Glossinia vastaan". Valitettavasti olivat sellaiset ajatukset nyt myöhäisiä.