Miss Bertram antoi puheenaineen jäädä silleen, eikä hänen isäntänsä yrittänyt sitä uudistaa, koska toinen näytti pysähtyneen tekemään jotakin päätöstä itsekseen.
Seuraavana päivänä miss Bertram otti puhutellakseen mr. Sampsonia. Mitä ystävällisimmällä tavalla lausuen kiitoksensa tämän uhrautuvaisuudesta ja ilonsa tuollaisen palkkion saannista vihjaili hän koulumestarille, että hänen nykyinen tapansa ohjailla Charles Hazlewoodin opintoja varmastikin oli kovin epämukava hänen oppilaalleen. Parempi siis oli siksi aikaa kuin hommaa kesti mestarin suostua tilapäiseen eroon ja joko asua oppilaansa kotona tai mahdollisimman lähellä häntä. Sampson kieltäysi, kuten hän oli odottanutkin, ottamasta sellaista ehdotusta kuullakseen — ei Walesin prinssinkään kasvattajaksi mennäkseen hän luopuisi neidistään. "Mutta minä näen", hän lisäsi, "että olette liian ylpeä ottamaan osaa roposeeni; ja kukaties alan teitä kylläännyttää".
"Ette suinkaan — te olitte isäni vanha, miltei ainoa ystävä — enkä minä ole ylpeä — Jumala tietää, ettei ole minulla ylpeiltävääkään — saatte tehdä parhaan harkintanne mukaan muissa asioissa, mutta tehkää minulle tämä palvelus: Sanokaa mr. Charles Hazlewoodille, että teillä oli minun kanssani jotakin puhetta hänen opinnoistaan ja että minä arvelin aivan päinsä käymättömäksi ja mahdottomaksi ajatellakaan hänen aikomustaan jatkaa niitä täällä."
Mestari Sampson lähti hänen luotansa ihan alla päin eikä ovea sulkiessaan voinut olla jupisematta Vergiliuksen sanoja "varium et mutabile".[22] Seuraavana päivänä hän tuli kovin surkeissaan tuomaan miss Bertramille kirjettä. "Mr. Hazlewood", hän sanoi, "keskeyttää opintonsa, vaikka hän onkin jalomielisesti korvannut rahallisen vahingon. Mutta millä korvaa hän itselleen sen tiedon, jota hän olisi voinut minun ohjauksellani hankkia? Tuossakin yhdessä kirjotustyössä: kokonaisen tunnin hän tuota lyhykäistä kirjelmää tuherteli, haaskaten monta tulloa, neljä sulkaa ja aimo arkillisen hyvää valkeata paperia. Kolmessa viikossa olisin minä hänelle harjaannuttanut vakaan, juohevan, selkeän ja luettavan käsialan — hänestä olisi kaunokirjottaja sukeutunut — mutta tapahtukoon Jumalan tahto."
Kirjelmä sisälsi vain moniaita rivejä, joissa syvästi pahoiltiin ja nuruttiin miss Bertramin julmuutta, kun tämä ei ainoastaan kieltäytynyt häntä näkemästä, vaan myöskin sallimasta hänen ihan välillisestikään kuulustella hänen vointiansa ja autella hänen oloansa. Mutta se päättyi vakuutuksiin, että miss Bertramin ankaruus oli turhaa ja ettei mikään voinut horjuttaa Charles Hazlewoodin kiintymystä.
Mrs. Mac-Candlishin toimeliaan suosinnan avulla Sampson sai joitakuita muita oppilaita — arvoltaan tosiaan peräti toista kuin Charles Hazlewood — joiden tunneista ei paljoakaan tuloja herunut. Jotakinhan hän kuitenkin ansaitsi, ja sykähtelipä hänen sydämensä riemukkaana, kun hän viikoittain vei eränsä mr. Mac-Morlanille, vähentäen siitä vain hivenen nuuskarasiansa ja tupakkakukkaronsa varustamiseen.
Ja tässä meidän täytyy jättää Kippletringan, silmätäksemme sankariamme, jotteivät lukijamme pelkäisi menettävänsä häntä näkyvistään taaskin neljännesvuosisadan ajaksi.
16 luku.
MR. MERVYNIN SANOMA.
Mr. Bertramin kuoleman jälkeen oli Mannering lähtenyt lyhyelle retkeilylle, aikoen palata Ellangowanin lähettyville ennen maatilan huutokauppaa. Niinpä matkusti hän Edinburg'hiin ja muuanne, ja ollessaan palaamassa siihen Skotlannin lounaiseen maakuntaan, jossa kertomuksemme näyttämö sijaitsee, hän sadan penikulman päässä Kippletringanista sai rannikolta antamallaan osotteella ystävältään mr. Mervyniltä kirjeen, joka sisälsi jokseenkin epämieluisia tietoja. Olemme jo ottaneet oikeudeksemme tarkkailla sankariamme salavihkaakin, minkä vuoksi tuostakin kirjeestä lukijalle otteen jäljennämme.