NUOREN TYTÖN KIRJEENVAIHTOA.
Kun Mannering palasi Englantiin, oli hänen ensi toimiansa asettaa tyttärensä erääseen vakiintuneen maineen saaneeseen tyttöopistoon. Mutta huomatessaan tyttären edistyvän isän haluamissa taidoissa hitaammin kuin hän kärsimättömyydessään odotti, oli hän ottanut miss Manneringin pois koulusta ensimäisen lukukauden lopussa. Siksi oli hänellä vain aikaa solmia ijäisen ystävyyden liitto miss Matilda Marchmontin kanssa, joka oli hänen ikätovereitaan, siis lähes kahdeksantoista vanha. Hänen uskolliselle silmälleen osotettiin ne valtavat pinot kirjearkkeja, joita postin siivillä liihotteli Mervyn Hallista miss Manneringin siellä vieraillessa. Muutamien lyhyiden otteiden silmäileminen näistä voipi olla tarpeellista, jotta kertomuksemme kävisi ymmärrettäväksi.
"Voi, rakkahin Matilda, surkeapa on kertoa minun kohtaloni! Onnettomuus on kehdosta asti painanut leimansa ystävätär-poloiseesi. Pitikin erottaa meidät toinen toisestamme niin mitättömästä syystä — säännönvastaisesta puheentavasta italialaisessa ainekirjotuksessani ja kolmesta väärästä nuotista Paesiellon sonaatissa! Mutta se kuuluu isäni luonteeseen, ja minun on mahdoton sanoa, enemmänkö häntä rakastan, ihailen vai pelkään. Hänen menestyksensä elämässä ja sodassa — hänen tapansa panna jokainen vastus väistymään tarmonsa tieltä silloinkin kun ne näyttävät voittamattomilta — ovat luoneet hänen luonteeseensa äkkipikaisen ja jyrkän vivahduksen, joka ei voi sietää vastaväitettä eikä antaa anteeksi vajavuuksia.
Ja sitten on hän itse niin peräti monilahjainen. Tiedätkös, oli liikkeellä supinaa, jota muutamat äiti-paraltani pujahtaneet salamyhkäiset sanat puolittain vahvistivat, että hän on kehittynyt maailmalta jo kadonneissakin tieteissä, joiden harjottaja kykenee loihtimaan eteensä tulevaisten tapausten häämyisiä varjokuvia! Eikö tuollaisen vallan pelkkä ajatteleminenkin — tai vaikkapa sen etevän lahjakkuudenkin ja hallitsevan älyllisyyden, jota maailma saattaa siten tulkita — eikö se, Matilda rakas, anna salaperäistä suuruutta omistajalleen?
Sanonet tätä haaveelliseksi: mutta ajattelehan, että minä olen syntynyt talismaanin ja taian maassa, ja lapsuuteni ajan tuuditeltu taruissa, joista sinä saat nauttia ainoastaan ranskalaisen käännöksen harsun hahmoilun välityksellä. Oi Matilda, soisinpa sinun nähneen intialaisten hoitajieni tummat kasvot vakavassa hartaudessa kumartuneina tenhoisen kertomuksen kuunteluun, joka puolittain runona, puolittain suorasanaisena virtasi saduntietäjän huulilta! Ei ole ihme, että europalainen sepittely kuulostaa kalsealta ja nuivalta, nähtyäni Idän tarujen ihmeellisiä vaikutuksia kuulijoihinsa.
* * * * *
Sinulla on, rakas Matilda, sieluni sisin salaisuus, tietäessäsi millä tuntein ajattelen Brownia. En sano hänen muistoansa. Olen vakuutettu siitä, että hän elää ja on uskollinen. Hänen huomaavaisuuttansa minua kohtaan suosi äiti-vainajani, varomattomasti ehkä kylläkin, kun ajattelee isäni ennakkoluuloisesti syntyperälle ja arvoasemalle antamaa ratkaisevaa merkitystä. Mutta eihän varmaankaan odotettane minun, silloin melkein tyttösen, voineen olla ymmärtäväisempi äitiäni, jonka hoitoon luonto oli minut sijottanut. Isäni työskenteli alituiseen sotilaallisissa velvollisuuksissaan; näin häntä vain harvoina lomahetkinä ja opin katsomaan häntä enemmin pelonsekaisella kunnioituksella kuin luottamuksella. Olisipa taivas suonut suhteen toiseksi! Se olisi voinut tänä päivänä olla meille kaikille parempaa!
* * * * *
Kysyt minulta, miksi en anna isälleni tiedoksi, että Brown vielä elää, että hän ainakin jäi henkiin siitä haavasta, jonka onnettomassa kaksintaistelussaan sai, ja kirjotti äidilleni, ilmottaen olevansa täydellisesti parantumassa ja toivovansa pikaista pääsyä vankeudestaan. Soturi, joka 'on ammatikseen monta surmannut', ei luultavasti tunne mitään rauhattomuutta ajatellessaan tuota luuloteltua tihutyötä, joka miltei vereni jähmetytti. Ja jos näyttäisin hänelle kirjeen, niin eikö ole selvää, että Brown elossa ja itsepintaisesti edelleenkin tavottelemassa ystävätär-parkasi hellimpiä tunteita, josta syystä isäni ennen tapaili hänen henkeänsä, olisi pelottavampi eversti Manneringin mielenrauhan häiritsijä kuin hänen luultu ruumiinsa? Jos hän pääsee pakenemaan noiden rosvojen käsistä, niin olen vakuutettu siitä, että hän piankin on Englannissa, ja silloin on aika miettiä, millä tavoin ilmaista hänen olemassaolonsa isälleni.
Mutta voi! jos harras ja luottavainen toivoni pettää, niin mitä hyödyttäisi repiä auki salaisuus, johon niin monia tuskallisia muistoja liittyy? Rakas äitini pelkäsi niin kamalasti sen ilmituloa, että hän luullakseni antoi isänikin epäillä Brownin huomaavaisuuden kohdistuneen häneen itseensä, mieluummin kuin salli hänen tietää, ketä se todellisuudessa tähtäsi; ja oi, Matilda, mitä tahansa kunnioitusta olen velkaa kuolleen vanhempani muistolle, tulee minun ennen kaikkea olla oikeamielinen elävää kohtaan. En voi olla tuomitsematta äitini omaksumaa epävarmaa menettelyä kohtuuttomaksi isääni kohtaan sekä peräti vaaralliseksi hänelle itselleen ja minulle. Mutta rauha hänen tomulleen! Hänen toimiansa ohjaili enemmän sydän kuin pää; ja olisiko hänen tyttärensä, joka perii hänen kaiken heikkoutensa, ensimäisenä paljastamassa hänen puutteitansa?"