* * * * *
Mervyn Hallissa.
Jos on Intia loihdun maa, niin tämäpä maa, Matilda rakkahin, on haaveen. Maisema on sellaista kuin luonto ylevimpinä hetkinänsä sommittelee: pauhaavia putouksia — tuntureita, jotka kohottelevat resuisia huippujansa taivaalle — järviä, jotka katveisissa laaksoissa polvitellen johtavat joka käänteessään yhä viehättävämpiin lokeroihin — kallioita, jotka pilviä kannattelevat. Täällä kaikki Salvatorin jylhyys, tuolla Clauden keijukaisnäyttämöt.
Olen myös onnellinen siitä, että nyt ainakin yhdellä alalla isäni yhtyy innostukseeni. Hän on luonnon ihailija sekä taiteelliselta että runolliselta kannalta, ja suunnatonta mielihyvää olen kokenut huomautuksista, joilla hän selittelee näiden luonnon mahdin loistavien näytteiden laatua ja vaikutusta. Soisinpa hänen asettuvan tähän lumoavaan maahan asumaan. Mutta hänen mielihalunsa tähtää vielä pohjoisemmaksi, ja hän on lähtenytkin kiertomatkalle Skotlantiin, luullakseni haeskelemaan ostaakseen maatilaa, joka soveltuisi hänen asuinsijakseen. Aikaiset muistot kiinnittävät häntä siihen maahan. Niinpä täytyy minun, rakkahin Matilda, siirtyä vielä kauvemmas sinusta ennen kuin saan vakinaisen kodin. Ja voi kuinka riemastuksissani olenkaan saadessani sitte sanoa: Tule, Matilda, uskollisen Juliasi vieraaksi!
Nykyään asun mr. ja mrs. Mervynin luona, jotka ovat isäni vanhoja ystäviä. Jälkimäinen on juuri hyvää lajia naista — säädyllinen ja askartava, mutta mitä lahjoihin tai mielikuvitukseen tulee, niin hyväinen aika, rakkahin Matilda, voisipa ystävättäresi yhtä hyvin tavotella myötätuntoa rouva Pänttäriltä — näet, etten ole unohtanut koulunaikaisia lisänimiä.
Mervyn on toista — ihan erilainen, olento kuin isäni; mutta kuitenkin hän huvittaa ja suvaitsee minua. Hän on pönäkkä ja suopea; hänellä on terävää käytännöllistä älyä ja jonkun verran leikkisyyttäkin. Mutta oltuaan kai nuoruudessaan komea, yrittelee hän vieläkin hieman olla esiintymisessään beau garçon kuten innostunut maanviljelijäkin. Minun riemujani on panna hänet kömpimään kunnaiden kukkuloille ja vesiputousten juurelle, ja minun on vuorostani pakko ihailla hänen turnipsiaan, kylvömailastaan ja timoteitaan.
Hän varmaankin pitää minua yksinkertaisena haaveellisena neitosena, jolla on jonkun verran — (sana kirpoaa väkiseltä) kauneutta ja samoin hyvänsuopaisuutta; minä taasen katson tällä herrasmiehellä olevan hyvää aistia ulkonaisen naisen arvostelussa enkä odota hänen edelleen tunteitanikin tajuavan. Niinpä hän naljailee, auttelee ja onnahtelee (sillä hyvällä miekkosella on luuvalokin), ja tarinoitsee vanhoja juttuja isoisten elämästä, jota hän on nähnyt hyvinkin paljon; minä kuuntelen ja myhäilen ja tekeydyn niin sieväksi, niin miellyttäväksi ja vaatimattomaksi kuin osaan, ja me tulemme mainiosti toimeen keskenämme.
Mutta oi! rakkahin Matilda, kuinka kuluisi aika tässä romanttisessa paratiisissakaan, sen asukkaina kun on niin huonosti ympäristöönsä sulautuva pari, ellet sinä niin uskollisesti vastailisi vähäpätöisiin piirrelmiini? Älähän unohda kirjottaa vähintään kolmasti viikossa — sanottavaa ei sinulta voi mihinkään puuttua.
* * * * *
Miten nyt ilmaisisinkaan, mitä minulla on kerrottavaa! Käteni ja sydämeni vieläkin niin värisevät, että kirjottaminen on melkein mahdotonta!