"Hyväinen aika, isä, itse lakeijatkaan eivät kyenneet pysymään totisina!"
"Riisukoot sitte minun livreijani yltään", sanoi eversti, "ja naureskelkoot niin paljon kuin mieli tekee. Mr. Sampson on mies, jota pidän arvossa yksinkertaisuutensa ja hyväsydämisyytensä tähden."
"Oi, olenpa vakuutettu hänen anteliaisuudestaankin", vahvisti vilkas neitonen; "hän ei voi nostaa lusikallista lientä suuhunsa, jakelematta siitäkin ympärilleen".
"Julia, sinä olet parantumaton. Mutta muistakin: minä odotan hilpeytesi olevan tältä alalta niin hillittyä, ettei se loukkaa tuon arvossapidettävän miehen tunteita eikä miss Bertraminkaan, joka saattaa olla herkempituntoinen hänen puolestaan kuin hän omastaan. Ja hyvää yötä nyt vain, rakkaani; sinun tulee ottaa huomioon, että vaikka mr. Sampson ei suinkaan ole sulottarille uhrannut, maailmassa on monia seikkoja paremmin naurua ansaitsevia kuin tapojen kömpelyys tai luonteen yksinkertaisuus."
Päivän tai parin kuluttua mr. ja mrs. Mac-Morlan läksivät Woodbournesta, lausuttuaan hellät jäähyväiset entiselle vieraalleen. Huonekunta oli nyt asettunut uusille oloilleen. Nuoret neitoset opiskelivat ja huvittelehtivat yhdessä. Eversti Mannering huomasi mieluisaksi kummakseen, että miss Bertram oli hyvin harjaantunut ranskan- ja italiankieliin mestari Sampsonin uutteruuden ansiosta; tämä ahkera mies oli kaikessa hiljaisuudessa hankkinut itselleen useiden uusien kuten vanhojenkin kielten tuntemuksen. Säveltaiteesta tiesi miss Bertram vähän tai ei ollenkaan, mutta hänen uusi ystävättärensä otti antaakseen hänelle opastusta; vastavuoroon piti hänen oppia Lucyltä kävelytapaa, ratsastustaitoa ja vuodenajan uhmaamiseen tarvittavaa urheutta. Mannering valitsi huolellisesti heidän iltaratokseen sellaisia teoksia, jotka huvin ohella edistäisivät tervettä tietoakin, ja kun hän osasi lukea ääneen hyvin taidokkaasti ja tuntehikkaasti, niin kuluivat talvi-illat hupaisesti.
Seuraa syntyi pian, missä houkuttimia oli niin paljon. Useimmat lähiseudun perheet kävivät eversti Manneringin luona vieraisilla, joten hän piankin pääsi heidän joukostaan valitsemaan ne, jotka parhaiten soveltuivat hänen tapoihinsa ja taipumuksiinsa. Charles Hazlewood oli etevällä sijalla hänen suosiossaan ja kävi ahkerana vieraana talossa, vanhempiensa myönnytyksellä ja hyväksymyksellä, sillä eihän voinut tietää, — ajattelivat he — mitä uuttera huomaavaisuus kykeni saamaan aikaan. Olihan miss Mannering jalosukuisena ja intialaisen omaisuuden perijättärenä hyvinkin tavoteltava aarre. Sellaisen toiveen huikaisemina he eivät ollenkaan ajatelleet aikaisemmin pelkäämäänsä vaaraa, että hänen poikamainen ja harkitsematon haaveilunsa voisi kiintyä pennittömään Lucy Bertramiin, jolla ei maailmassa ollut mitään muuta suositusta puolellaan kuin sievät kasvot, hyvä sukuperä ja mitä herttaisin luonnonlaatu.
Mannering oli ymmärtäväisempi. Hän käsitti asemansa miss Bertramin holhoojan kannalta, ja vaikkei katsonutkaan tehtäväkseen kokonaan ehkäistä hänen seurusteluansa nuoren herrasmiehen kanssa, jonka veroinen hän oli joka suhteessa paitsi varallisuudessa, sovitteli hän sille sellaisia huomaamattomia pidäkkeitä, että nämä estäisivät mitään kihlausta tai selvitystä tapahtumasta, kunnes nuori mies olisi hiukan enemmälti nähnyt elämää ja maailmaa sekä päässyt siihen ikään, missä hänet saattoi katsoa oikeutetuksi itsenäisesti ratkaisemaan etupäässä omaa onneansa koskevassa asiassa.
Näiden asiain liikkuessa Woodbournen perheen muiden jäsenten mielessä oli mestari Sampson ruumiineen ja sieluineen pengostamassa järjestykseen piispa-vainajan kirjastoa, joka oli meritse lähetetty Liverpoolista ja kuljetettu kolmena tai neljänäkymmenenä hevoskuormana läheisimmästä satamapaikasta määränsä perille.
Mahdoton on yrittääkään kuvailla Sampsonin iloa hänen nähdessään noiden kirstujen jykevät lastit ladottuina tilavan huoneen lattialle, mistä hänen tuli siirrellä ne hyllyihin. Hän irvisteli kuin ihmissusi, huiteli käsivarsillaan kuin tuulimyllyn siivin, huikkaili "Tavatonta" jotta laipio remusi hänen riemuansa, Hän ei sanonut eläissään nähneensä sellaista kirjojen paljoutta koolla, paitsi yliopiston kirjastossa; ja nyt hänen arvokkuutensa ja ihastuksensa kokoelman hoitajana kohotti hänet omassa mielessään melkein yliopiston-amanuenssin arvoon, jota virkamiestä hän oli aina pitänyt maailman suurimpana ja onnellisimpana kansalaisena.
Eikä hänen haltioitumistansa heikentänyt noiden niteiden sisällön hätäinen selailu. Jotkut kaunokirjalliset teokset — runoelmia, näytelmiä, muistelmia — hän kyllä äkäisenä sysäsi syrjään, halveksivasti tuhahtaen "pyh" tai "joutavaa"; mutta kokoelman isompi ja painavampi osa oli lajiansa kokonaan toista. Manalle muuttanut kirkkoruhtinas, hengenmies vanhaa ja syvällisesti oppinutta lajia, oli kuormittanut hyllynsä niteillä, jotka osottivat nykyaikaisen runoilijan sattuvasti kertomia ikivanhoja ja kunnianarvoisia tunnusmerkkejä: