Puun vankan tuta nahan alta saat, jyhkeinä louskuu metalliset haat, kiinn' ammoin lehdet tiukkaan ollehet, sivuissa reunat ruosteenpunaiset, seljässä leveässä harjut kovat himmenneen kultanimen suoja ovat.
Jumaluusopilliset käsikirjat ja kiistajulkaisut, selitykset ja sanastot, kirkkoisien kootut teokset, saarnat, joista jokaisesta lähtisi kymmenen nykyaikaista lyhyttä sananselitystä, vanhan ja uuden ajan tieteelliset tutkimukset, klassilliset kirjailijat parhaissa ja harvinaisimmissa muodoissaan — sellaiset olivat piispa-vainajan arvokkaan kirjaston pääosana, ja niitäkös mestari Sampsonin silmä hehkuen ihasteli. Hän merkitsi ne luetteloon juohevimmalla käsialallaan, piirustaen jokaisen kirjaimen lemmenkirjettä kyhäävän rakastajan huolellisuudella, ja sijotti kunkin yksitellen asianomaiselle hyllylle sellaisella hellävaraisuudella, jota olen naisen nähnyt osottavan vanhalle kiinanposliini-ruukulle.
Kaikesta tästä innosta huolimatta edistyi hänen hommansa vitkallisesti. Usein avasi hän niteen ollessaan puolitiessä kirjaston nostotikkailla, osui johonkin mielenkiintoiseen kohtaan ja epämukavaa asentoansa muuttamatta hautautui viehättävään luettavaansa, kunnes palvelija nyki häntä liepeistä ja hoki päivällisen odottavan. Silloin hän lähti ruokahuoneeseen, nakkeli annoksensa kolmen tuuman neliöinä tilavaan kurkkuunsa, myönsi tai epäsi umpimähkään, kysyipä häneltä mitä tahansa, ja riensi takaisin kirjastoon heti kun hänen ruokaliinansa oli siirretty pois ja toisinaan roikotellen sitä rintalappunakin leukansa alla…
Kuink' äkkiä ne jäivät,
Thalaban kirkkaat päivät!
Ja siten jätettyämme kertomuksemme päähenkilöt asemaan, joka on riittävän mukava heille itselleen, ollakseen kaikkea mielenkiintoisuutta vailla lukijalle, ryhdymme erään henkilön historiaan, jota on vasta nimeltään mainittu ja jolla on puolellaan kaikki epätietoisuuden ja vastoinkäymisen viehätys.
21 luku.
BROWN PUHUU PUOLESTAAN.
V. Brown — en täydellisesti mainitse hänen kolminkertaisesti onnetonta nimeään — oli lapsuudestaan asti kierinyt kohtalon potkimana pallona, mutta luonto oli hänelle antanut sen mielen joustavuuden, joka kimmahuttaa putouksesta vain korkeammalle.
Hän oli varttansa kookas, miehekäs ja notkea, ja kasvonpiirteet vastasivat ryhtiä: läheskään säännölliset ne eivät olleet, mutta niissä päilyi älykkyyden ja hyväntuulisuuden ilme, ja hänen puhuessaan tai kiihtyessään ne saattoi ehdottomasti väittää mielenkiintoisiksi. Hänen sävynsä ilmaisi sotilasta, ja tällä urallaan hän oli nyt ylennyt kapteenin arvoon. Eversti Manneringin seuraaja rykmentin päällikkönä oli nimittäin koettanut korvata kohtuuttomuutta, jota Brown oli kokenut mainitun herrasmiehen ennakkoluuloisuudesta häntä vastaan.
Tämä kohoaminen, kuten hänen vankeudesta vapautumisensakin, oli tapahtunut Manneringin lähdettyä Intiasta. Brown tuli jokseenkin pian perässä, hänen rykmenttinsä kun kutsuttiin kotimaahan. Ensi työkseen tiedusteli hän Manneringin perhettä, sai helposti selon sen matkatiestä pohjoiseen päin ja seurasi sitä, päästäkseen jälleen lähenemään Juliaa. Hänen isäänsä ei hänen mielestään tarvinnut ottaa mihinkään lukuun; hänhän ei tiennyt everstin mieleen johdatetusta myrkyllisemmästä käsityksestä, vaan katsoi hänet sorronhaluiseksi ylimykseksi, joka oli käyttänyt päällikkövaltaansa riistääkseen häneltä käyttäytymisellä ansaitun arvoylennyksen ja pakottanut hänet henkilökohtaiseen riitaan pelkästään sellaisesta syystä, että hän oli sievää nuorta naista kohtaan osottanut huomaavaisuutta, joka oli tälle itselleen mieluisa sekä tytön äidin sallima ja suosima.