Vakuutanpa sinulle, Delaserre, että useinkin ajattelen rynnistykseni kiihkoon jotakin ristiriitaa sekautuvan. Luullakseni mieluummin toimittaisin tuolle korskealle, kopealle miehelle välttämättömäksi nimittää tytärtään mrs. Browniksi, kuin naisin hänet isänsä täydellä suostumuksella ja kuninkaan antamalla luvalla nimeni muuttamiseen Manneringin aatelisnimeksi, vaikkapa sitä seuraisi hänen koko omaisuutensa. Mutta siinä jäähdyttää mieltäni yksi ainoa seikka: Julia on nuori ja haaveellinen. En mielelläni jouduttaisi häntä askeleeseen, jota hän ei kypsyneemmällä iällä kenties hyväksyisikään — en; enkä soisi hänen vaikkapa vain silmänsä katsahduksella soimaavan minua siitä, että olen tärvellyt hänen tulevaisuutensa — saati antavani hänelle syytä sanoa, kuten jotkut ovat olleet kiireissään herroilleen vakuuttamaan, että jos olisin myöntänyt hänelle harkinta-aikaa, niin hän olisi valinnut viisaammin ja paremmin. Ei, Delaserre — niin ei saa käydä.
Tuo mielikuva ahdistelee minua, kun tiedän, ettei tytöllä Julian asemassa ole mitään selvää ja täsmällistä käsitystä tekemänsä uhrauksen arvosta. Hän tuntee vaikeuksia vain nimeltään; ja jos hän ajattelee rakkautta ja maalaismajaa, niin hänen mielessään väikkyy ferme ornée,[27] jollainen on löydettävissä ainoastaan runollisista kuvauksista tai kahdentoista tuhannen punnan vuositulot saaneen herrasmiehen puistosta, hän olisi kehnosti valmistautunut sen todellisen sveitsiläisen majan vajavuuksiin, josta niin useasti olemme puhelleet, ja niihin vastuksiin, joita meidän täytyisi kokea jo ennen siihenkään satamaan pääsyämme.
Tämä seikka on saatava selväksi. Vaikka Julian kauneus ja leikkisä hellyys ovat häipymättömästi syöpyneet sydämeeni, täytyy minun saada sisäinen varmuus siitä, että hän täydellisesti oivaltaa menetettävät edut, ennen kuin ne uhraa minun tähteni.
Olenko liian ylpeä, Delaserre, kun luotan siihen, että tämäkin koetus saattaa päättyä toivomuksilleni suotuisasti? Olenko liian turhamainen olettaessani, että harvat suositeltavat ominaisuuteni, kohtuullisen toimeentulon antavan asemani ohella, tukenaan päätös koko elämäni pyhittämisestä hänen onnelleen, saattaa korvata kaiken, mikä minun täytyy vaatia häntä itseltään kieltämään? Vai painaako puvun, palvelemisen, elintapojen eroavaisuus, valta mielin määrin vaihdella näkymöitä, joilta huvituksiansa etsii — painaako tuo kaikki hänen arvostuksessaan enemmän kuin kotoisen onnen kuva ja väsymättömän hellyyden keskinäinen vaihto?
En sano mitään hänen isästään; tuon miehen hyvät ja pahat ominaisuudet ovat niin omituisesti kiertyneet toisiinsa, että edelliset menettävät jälkimäisten johdosta tehonsa. Mitä lemmittyni täytyy tyttärenä kaivata, siihen on niin paljon sekaantunut sellaista, mistä hän ilomielin vapautuisi, että pidän isän ja tyttären eriämistä seikkana, jolla ei ole suurtakaan merkitystä hänen erikoisessa asemassaan. Sillävälin pidän mieltäni niin vireänä kuin voin. Olen kokenut liian monia pulia ja vaikeuksia, ollakseni menestykseen nähden vaatelias tai varmatoiveinen, ja liian usein ja ihmeellisesti olen niistä suoriutunut, antautuakseni alakuloisuuteen.
Soisinpa näkeväsi tämän maan. Maisemat varmaankin ihastuttaisivat sinua. Ainakin ne monasti johtavat mieleen sinun hehkuvia kuvauksiasi synnyinmaastasi. Skotlantilaisista tuntureista on minulla vain hämärä muisto, vaikka olen niiden keskessä syntynyt, kuten minulle on aina vakuutettu. Oikeastaan painui mieleeni kaikkia edellisiä vaikutelmia paremmin se hämmästys, jota nuorekas mieleni tunsi tuijotellessani Zeelandin saaren tasangoille. Mutta olen tuon aistimuksen johdosta varma siitä, että tunturit ja kalliot ovat olleet minulle tuttuja aikaisina vuosinani ja että niiden on täytynyt häipymättömästi juurtua lapsekkaaseen mielikuvitukseeni, vaikka ne nyt kajastivat sielussani vain vastakohdan vaikutuksesta ja sen ällistyksen takia, jota tunsin turhaan tähystellessäni niitä ympäriltäni.
Muistan ensi kertaa noustessamme tuon kuulun solan kynnykselle Mysoren maakunnassa, kun useimmat muut vain tunsivat juhlallista ja hämmästynyttä kunnioitusta maiseman korkeutta ja suuruutta kohtaan, pikemmin yhtyneeni sinun ja Cameronin tunteisiin. Te ihailitte tuollaisia jylhiä tuntureita, mutta ihailuunne liittyi varhaisista muistoista johtunutta tutunomaista rakkautta. Hollantilaisesta kasvatuksestani huolimatta kuvastuu pilvirajassa sinertävä vuorenhuippu minulle kuin ystävänä, ja pauhaava rotkopuro taasen kuuluu lapsuuttani viihdytelleeltä kotoiselta laululta.
En ole tuota tunnelmaa milloinkaan niin voimakkaaksi kokenut kuin tässä järvien ja vuorten maassa, eikä minua mikään niin suuresti sureta kuin sinun estymisesi sotilasvelvollisuuksiltasi olemasta kumppaninani lukuisilla retkeilyilläni sen lymyihin. Joitakuita piirustuksia olen yritellyt, mutta onnistun viheliäisesti. Dudley sitä vastoin piirtelee erinomaisia luonnoksia tuollaisella kepeällä koskettelulla, joka tuntuu taikuudelta, minun pulaillessani ja tuhrustaessani, tehden tuon liian raskaaksi, tämän liian keveäksi, kunnes tuloksena on kehno irvikuva. Minun täytyy pysyä flageoletissani, sillä soitanto on taiteista ainoa, joka suvaitsee tunnustaa minut lapsekseen.
Tiesitkö, että eversti Mannering on piirustajakin? Varmaankaan et, sillä hän huonoksui lahjojensa saattamista alempiarvoisen näkyviin. Mutta hän piirtää oivallisesti. Hänen ja Julian lähdettyä Mervyn Hallista kutsuttiin sinne Dudley. Squire halusi teettää kokoelman piirroksia, joista Mannering oli valmistanut ensimäiset neljä, äkillisen lähtönsä takia keskeyttäen suunnitelmansa täydellisentämisen. Dudley sanoo harvoin nähneensä mitään niin mestarillista, vaikka aiheeltaan pientä, ja kuhunkin oli liitetty lyhyt runollinen kuvaus. Kuuluuko Saul profeettoihin? kysynet. Eversti Mannering runoilemassa! Totisesti on tämä mies nähtävästi yhtä paljon ponnistellut taitojensa salaamiseksi kuin muut omiensa näyttelemiseksi.
Kuinka sulkeutuneena ja yrmeänä hän esiintyikään meidän keskuudessamme! Kuinka haluttomalta hän näytti puuttumaan mihinkään puheluun, joka saattoi käydä kaikille mielenkiintoiseksi! Entäs hänen kiintymyksensä tuohon arvottomaan Archeriin, joka oli niin paljon joka suhteessa hänen alapuolellaan; niin ratkaisevasti vaikutti häneen pelkästään se tieto, että toinen oli varakreivi Archerfieldin, köyhän skotlantilaisen päärin veli! Jos Archer olisi kauvemmin elänyt Cuddyboramin kahakassa saamiensa vammojen jälkeen, niin hän olisi luullakseni kertonut jotakin, mikä olisi valaissut tämän kummallisen miehen luonteen ristiriitaisuuksia. Hän hoki minulle moneen kertaan: 'Minulla on sellaista sanottavaa, mikä muuttaa ankaran käsityksesi entisestä everstistämme.' Mutta kuolema ahdisti häntä liian rutosti; ja jos hänellä oli minulle jotakin sovitettavaa, kuten jotkut hänen lauselmansa tuntuivat edellyttävän, niin hän kuoli ennen kuin ehti toteuttaa aikomustaan.