"Minä en tiedä, mihin semmoisen perustaisimme", sanoi liukaskielinen Konrad, "jollei siihen, että Englannin kuningas asekumppali-raukoiltansa ryöstää kaiken sen kunnian, minkä he ovat toivoneet tässä sodassa voittavansa".
"Minun syytökseni, koska minua kehotetaan sitä esiintuomaan", sanoi temppeliritarein suurimestari, "on tärkeämpi ja totisempi kuin Montserrat'n markiisin. Voipi ehkä näyttää sopimattomalta, että sotainen munkki, niinkuin minä, korottaa äänensä, missä niin moni jalo ruhtinas on vaiti; vaan koko sotajoukkomme kunnia, yhtä paljon kuin tämän jalon Englannin kuninkaan, vaatii, että joku hänelle vasten kasvoja ilmottaa ne moitteet, joita tarpeeksi monet hänestä lausuvat hänen selkänsä takana. Me kiittelemme ja kunnioitamme Englannin kuninkaan rohkeutta ja jaloja töitä, vaan se meitä loukkaa, että hän kaikissa tiloissa itsellensä anastaa ja kokee pysyttää yliherruutta ja esimiehyyttä, johon itsenäisten ruhtinasten ei sovi taipua. Vapaasta tahdostamme tekisimme monta myönnytystä hänen urhoollisuudelleen, hänen innolleen, hänen mahtavuudelleen ja rikkaudellensa; vaan joka riistää kaikki itselleen ikäänkuin oikeutena eikä jätä mitään kohteliaisuuden ja hyväntahtoisuuden annettavaksi, hän alentaa meitä liittolaisista vasalleiksi ja palvelioiksi sekä himmentää sotamiestemme ja alamaistemme silmissä sen ylhäisyyden loistoa, jota emme kauvemmin itsenäisesti harjota. Koska kuningas Richard on pyytänyt meiltä saada kuulla totuuden, ei hänen sovi hämmästyä eikä suuttua, kun hän kuulee miehen, jolle maallinen komeus on kielletty ja maallinen valta sama kuin ei mitään, jollei se edistä Jumalan temppelin parasta ja sen leijonan kaatamista, joka kulkee ympäri etsien ketä hän niellä mahtais — kun hän, sanon ma, kuulee semmoisen miehen suoraan hänelle sanovan totuuden, totuuden jota kaikki kuuliani sydämmessään tunnustavat, vaikka pelko ehkä sulkee heidän suunsa".
Richard punastui kovasti, kuin suurimestari näin suorastaan ja mutkittelematta moitti hänen käytöstänsä, ja puhetta seuraava hyväksymisenhyminä osotti selvästi, että melkein kaikki läsnä-oliat yhtyivät syytöksen kohtuullisuuteen. Suuttuneena ja samalla nöyrtyneenä hän kuitenkin älysi että hän, kiihtyvälle vihallensa antaen valtaa, jättäisi kylmälle ja viekkaalle syyttäjällensä sen edun itseänsä vastaan, joka temppeliherran päätarkotus oli ollut saada. Hän sentähden koki mieltänsä malttaa ja oli ääneti, kunnes oli lukenut yhden pater nosterin, jota keinoa hänen rippi-isänsä oli käskenyt hänen käyttää, milloin hän huomasi vihastuvansa. Kuningas sitten puhui tyynesti, vaikka ääni, varsinkin alussa, ilmaisi vähän katkeruutta.
"Onko siis todellakin niin? Ovatko veljemme niin suurella vaivalla ottaneet huomataksensa syntyperäistä kiivauttamme ja sitä hillitsemätöntä, tulista intoa, joka joskus on vietellyt meitä käskyjä antamaan, kun aika ei myöntänyt neuvoston kokoonkutsumista? En olisi voinut ajatella että niin sattumalta ja epähuomiosta tehdyt loukkaukset, kuin minun, olisivat voineet niin syvälle juurtua liittolaisteni sydämiin, että he minun tähteni tahtoisivat luopua pyhimmästä yrityksestä ja hellittäisivät kätensä aurasta niin lähellä vaon päätä; että he minun tähteni väistyisivät syrjään siltä suoralta tieltä Jerusalemiin, jonka heidän miekat ovat heille aukaisseet. Olin kyllä turhamielinen uskomaan, että vähäiset palvelukseni korvaisivat ne erehykset, jotka pikaisuudessani olin tehnyt; että jos muistettiin, että minä ryntäyksissä tunkeusin eturintaan, ei myöskään unhotettaisi, että paluumatkalla aina olin viimeinen; että, jos lippuni pystytin voitetulle sotatantereelle, se myös oli ainoa etu jonka etsin, kun muut jakoivat saaliin. Olen ehkä nimittänyt voitetun kaupungin nimelläni; mutta muitten omaksi sen annoin. Jos olen ollut itsepäinen rohkeita tuumia päätettäissä, en luule säästäneeni omaa enkä väkeni veriä pannakseni ne yhtä rohkeaan täytäntöön, ja jos marssin tai tappelun kiireessä olen ottanut toisten sotilaita komentaakseni, on heitä aina pidetty niinkuin omiani kun minun rahani heille hankkivat ne muonavarat sekä lääkkeet, joita heidän omat herransa eivät voineet hankkia. — Mutta minua hävettää muistuttaa teitä asioista, jotka kaikki paitsi minä itse näkyvät unohtaneen. Kääntykäämme siis mieluummin miettimään niitä toimia, joihin meidän tulevaisuudessa on ryhtyminen, ja uskokaa minua veljet", hän jatkoi, innostuksesta hehkuvilla kasvoilla, "että Richardin ylpeys, eli viha, eli kunnianhimo ei konsanaan tule olemaan minään loukkauskivenä eikä kiusankappaleena sillä tiellä, jolle uskonto ja kunnia pääenkelin torvella kutsuvat teitä. Ah, ei, ei! Minä en kauvemmin voisi elää, jos minun täytyisi ajatella, että minun vikani ja puutteeni olivat se syy, joka särki tämän urhoollisen ruhtinasten veljeskunnan. Vasen käteni hakkaisi oikean käteni poikki, jos sillä voisin vilpittömyydestäni teitä täydellisesti vakuuttaa. Vapaatahtoisesti luovun armeijan ylipäällikkyydestä, vieläpä omien sotajoukkojeni komennosta. Heitä johtakoot ne ruhtinaat, jotka Te valitsette, ja heidän kuninkaansa, joka aina on ollut kovin taipuva vaihtamaan komentajan sauvaa seikkailian keihääseen, on sotiva temppeliherrain seassa Beau Seant'in lipun alla — niin, taikka Itävallan alla, jos Leopold nimittää urhokkaan miehen joukkojensa johtajaksi. Taikka jos itse olette tähän sotaan kyllästyneet ja jos haarniskat rasittavat arkoja ruumiitanne, niin jättäkää ainoastaan kymmenen eli viisitoista tuhatta miestä Richardille lupauksenne täyttämiseksi, ja kun Zion on vallotettu", huudahti hän heiluttaen kättään, ikäänkuin levitellen ristin lippua Jerusalemin ylitse, "kun Zion on vallotettu, piirrämme sen porteille, ei Richard Plantagenet'n, vaan niitten jalojen ruhtinasten nimet, jotka jättivät hänelle keinot sen vallottamiseen".
Sotaisan kuninkaan teeskentelemätön ja voimakas kaunopuheliaisuus herätti kerrassaan ristiretkeläisten uupuneen rohkeuden ja viritti jälleen heidän uskonintonsa, ja kiinnittäen heidän huomionsa sodan pääaineeseen, sai useimmat heistä häpeämään siitä, että olivat ottaneet ohjetta niin vähäisistä syrjäsyistä, kuin ne joilla äsken olivat mieltänsä kiusanneet. Silmä sai silmältä tulta, ääni loi rohkeutta ääneen. He nostivat yksimielisesti sen sotahuudon, jolla Pietari Erakon saarnaan vastattiin, ja huusivat voimansa takaa: "johdata sinä meitä, urhoollinen Leijonasydän — kelvollisempi johtaja kuin kukaan, jota urhokkaat miehet seuraavat! Vie meitä eteenpäin — Jerusalemiin — Jerusalemiin! Se on Jumalan tahto — se on Jumalan tahto! Siunattu olkoon, joka käsivartensa puututtaa siihen työhön!"
Tämä niin odottamaton ja yksimielinen huuto kuului neuvottelutelttaa saartavien vartiain ulkopuolelle ja tunkeusi armeijan sotilaisiin saakka, jotka toimettomina ja taudeista sekä ilmanalan kuumuudesta alakuloisina, olivat joutuneet horjuvamielisiksi samoin kuin heidän päällikkönsä; mutta Richardin palaaminen uudistuneilla voimilla ja tuo hyvin tunnettu sotahuuto, joka kuului ruhtinasten kokouksesta, sytytti äkkiä uudelleen heidän intonsa, ja tuhansilta ja kymmeniltä tuhansilta kaikui sama huuto vastaan: "Zion, Zion! — Sotaan, sotaan! — Viipymättä tappeluun uskottomia vastaan! Se on Jumalan tahto — se on Jumalan tahto!"
Nuo suostumuksenhuudot ulkopuolelta enensivät vuorostaan sitä innostusta, joka teltassa vallitsi. Ne, joihin ei tuli todella ollut syttynyt, eivät uskaltaneet, ainakaan tällä hetkellä, näyttäytyä penseämmiltä kuin muut. Nyt ei enään ollut kysymystä muusta kuin uskaliaasta marssista Jerusalemia vastaan välirauhan loputtua ja niistä toimista, joihin sillä aikaa oli ryhtyminen armeijan varustamiseksi muonavaroilla ja lisäväellä. Neuvoskunta erosi, ja kaikkia sen jäseniä näytti sama innostus elähyttävän, joka kuitenki pian laimentui useimmissa ja jota ei toisissa koskaan ollut löytynyt.
Jälkimäiseen luokkaan kuului markiisi Konrad sekä temppelikunnan suurimestari, jotka yhdessä kulkivat kortteereihinsa, pahoilla mielin ja päivän tapahtumaan tyytymättöminä.
"Minä olen aina sinulle sanonut", sanoi jälkimäinen kolkolla, pilkallisella äänellään, joka oli hänelle omituinen, "että Richard katkaseisi ne heikot ansat, jotka sinä hänelle virittelet, yhtä helposti kuin leijona repii hämähäkinverkon. Näethän, että hänen vain tarvitsee puhua, ja hänen henkensä panee nuo epävakaiset narrit liikkeelle, helposti kuin vihuri tarttuu siellä täällä makaaviin lastuihin ja korsiin ja lakaisee ne läjään taikka levittää ilmaan mieltänsä myöten."
"Kun vihurin voima on ohitse", Konrad vastasi, "laskeutuvat ne lastut, joita se pyöritteli, taasen maahan."