"Mitä minun pitää sanoa, madame?" sanoi vapiseva tyttö kuninkaattarelle. "Hän tappaa meidät kaikki!"
"Ei, älkää peljätkö, neiti", sanoi de Vaux. "Hänen majesteetinsa on säästänyt skotlantilaisen ritarin hengen, vaikka hän oli pää-rikoksellinen, ja antanut hänen arapialaiselle lääkärille — hän luultavasti ei tule olemaan ankara vaimonpuolta vastaan, jos tämä on jotain rikkonutki".
"Rakentele joku juttu kokoon, tyttö", sanoi Berengaria. "Mieheni ei jouda niin tarkkaan urkkia totuuden perään".
"Kerro tapahtuma, niinkuin se todella on tapahtunut", sanoi Edith, "taikka minä kerron sen sinun sijaan".
"Teidän majesteetinne armollisella luvalla", sanoi de Vaux, "saan sanoa lady Edithin neuvon viisaaksi; sillä joski kuningas Richard suvaitsee uskoa kaikkea, mitä teidän majesteetinne näkee hyväksi hänelle kertoa, epäilen kuitenkin että hän uskoo lady Kalistaa, varsinki tässä asiassa".
"Lord Gilslannilla on oikein", sanoi lady Kalista, aivan kauhistuneena ajatellen sitä tutkintoa, jota nyt tultaisiin pitämään, "ja sitäpaitsi, jospa pystyisinki sepittämään uskottavan jutun kokoon, en tottamaar luule, että rohkenisin sen kertoa".
Näin päättäen puhua kaikki suoraan, lähti lady Kalista, de Vaux'n seurassa, kuninkaan tykö ja teki, päätöksensä mukaan, todenperäisen tunnustuksen siitä viekkaudesta, jota oli käytetty onnettoman Leopartin ritarin houkuttelemiseksi vahtipaikaltaan; kokonaan vapauttaen lady Edithin kaikesta, koska hän tiesi hyvin että tämä muuten tekisi sen itse, ja sysäten kaiken syyn kuninkaattaren päälle, jonka osallisuuden tuohon kujeeseen hän ymmärsi Leijonasydämen silmissä olevan enin anteeksi annettavan. Richard oli tosiaan hyvä — melkeinpä heikko aviomies. Vihansa ensimäiset kuohumat olivat jo aikaa asettuneet, eikä hänen tehnyt mieli ankarasti moittia mitä ei enään voitu auttaa. Viekas lady Kalista, joka aikaisimmasta lapsuudestaan saakka oli tottunut hovin juonia tutkimaan ja varteen ottamaan pienintä hallitsian mieliteon merkkiä, kiirehti nopeaan kuin hyyppä kuninkaattaren tykö sillä ilmotuksella, että kuningas kohta kävisi hänen luonaan, johon hän omain havaintojensa nojalla lisäsi sen arvelun, että Richard vain aikoi osottaa niin suurta kovuutta, kuin tarvittiin saamaan hänen puolisoansa tarpeelliseen katumiseen ilveestänsä, ja sitte suoda hänelle ja kaikille muille asiassa osallisille armollisen anteeksi-antonsa.
"Puhalteleeko tuuli siltä suunnalta, tyttöseni?" kysyi kuninkaatar, suuresti hoivattuna tästä sanomasta; "usko minua että niin suuri sotaherra kuin Richard onkin, ei hänen ole helppo tällä kertaa voittaa meidät sukkeluudessa; sillä niinkuin isänmaani Navarran pyrenealaiset lampaanpaimenet sanovat: moni lähtee ulos villan nountiin ja tulee kerittynä kotiin".
Kun Berengaria kuninkaatar oli tiedustellut kaikkea mitä Kalista saattoi hänelle kertoa, pukeusi hän kauniimpaan pukuunsa ja odotti täydellä luottamuksella sankarimielisen Richardin tuloa.
Tämä tuli ja oli melkein samassa tilassa, kuin ruhtinas, joka saapuu kapinallisen maakuntaan siinä luulossa, että hänellä vain on nuhteita annettavia ja alamaisuuden osotteita vastaanotettavia, ja arvaamatta huomaa sen olevan täyden niskottelevaisuuden ja kapinan vallassa. Berengaria tunsi kovin hyvin suloutensa kaikkivallan sekä Richardin hellyyden määrän, varmaan tietääksensä, että hän kunnialla tästä pelistä pääsisi, kun hänen miehensä ensimäinen hirmuinen vihan puuska oli ilman onnettomuudetta mennyt ohitse; ja vähääkään kuulematta niitä hyvin ansaittuja nuhteita, joita kuningas aikoi hänelle antaa hänen kevytmielisestä käytöksestänsä, hän peitteli, niin puollusti viattomana leikintekona mitä oli tapahtunut. Syvimmällä tavalla hän kielsi käskeneensä Nectabanusta houkuttelemaan ritaria etemmäs kuin sen kunnaan juurelle, jolla hän oli vahtia seisomassa — ja tässä olikin sen verran totta, että hän ei ollut aikonut laskea sir Kennethiä telttaansa. Mutta jos kuninkaatar itseään puolustaessaan osotti puheliaisuutta, ei hän osottanut sitä vähemmin alkaessaan soimata Richardia kovuudesta, hän kun oli voinut hänelle kieltää niin halpaa pyyntöä, kuin hengen jättämistä onnettomalle ritarille, joka hänen ajattelemattoman leikkinsä kautta oli joutunut sotalakien ankaruudelle alttiiksi. Hän itki ja nyyhki valitellessaan miehensä julmaa kovuutta tässä kohden, joka vähällä oli tehnyt hänen onnettomaksi koko elinajaksi, niin usein kuin hän olisi tullut ajattelemaan, että hän tahtomattansa oli ollut etäisenä syynä tuommoiseen murhenäytelmään. Tuo onneton uhri olisi hätyyttänyt häntä unissakin — niin, ei voinut tietää sillä semmoista ennenkin oli tapahtunut — jos ei ritarin haamu olisi asettunut hänen unettoman vuoteen ääreen. Kaikkien tämmöisten sieluntuskain alaiseksi hän olisi voinut joutua sen miehen ankaruuden kautta, joka, vaikka väittäen arvelematta tottelemalla hänen vähintä viittaustansa, ei tahtonut luopua huonon kostonhimon pyynnöstä, jos kohta hän sen kautta tekikin vaimonsa aivan onnettomaksi.