"Anna arvoa Leijonasydämen sukulaiselle", sanoi sir Kenneth peittämättömällä vihastuksella.

"Arvoa hänelle", vastasi emiiri pilkallisesti, "Kaaban kautta, sitä tulen ehkä antamaan, kun hän joutuu Saladinin morsiameksi".

"Pakanallinen sulttani ei ole kelvollinen edes suutelemaan sitä paikkaa, johon Edith Plantagenet'n jalka on astunut!" huudahti ritari, vuoteeltaan kavahtaen pystöön.

"Haa! — Mitä tuo uskoton koira sanoi?" huusi emiiri, laskien kätensä puukonpäähän, samalla kuin hänen otsansa hohti kuin kiillotettu kupari ja hänen kasvojensa jänteet liikkuivat, kunnes jokainen parrankihara koukistui ja kiertyi ikäänkuin viha olisi siihen puhaltanut hengen. Mutta skotlantilainen ritari, joka oli kestänyt Richardin leijonanraivoa, ei hämmästynyt tulistuneen saracenin tiikerintapaista suuttumusta.

[Kuva]

"Mitä olen sanonut", jatkoi sir Kenneth, käsivarret ristissä ja silmä pelkäämätönnä, "sen puollustaisin, jos käteni olisivat vapaat, hevosen seljästä ja jalkaisin koko mailmaa vastaani enkä pitäisi vähimmin ylistettävänä tekona elämässäni saada kelvollisella kalvallani sitä todistaa pariakymmentä tuommoista sirppiä ja neulaa vastaan". Tässä hän viittasi emiirin käyrään sapeliin ja pieneen puukkoon.

Kennethin puhuessa saraceni siksi tyyntyi, että hellitti kätensä puukosta, ikäänkuin tuo liikunto olisi ajattelematta tapahtunut; mutta viha kuohui hänessä vielä.

"Profeetan miekan kautta", hän sanoi, "joka on sekä helvetin että taivaan avain, se ei suuresti kysy henkeänsä, joka puhuu niinkuin sinä, veljeni! Usko minua, että jos kätesi olisivat vapaat, niinkuin arvelit, niin yksi ainoa oikea-uskoinen antaisi niille niin paljo tekemistä, että kohta soisit ne uudelleen rautakahleisiin kiinnitetyksi".

"Ennen soisin ne olkapäistä poikkihakatuiksi!" sir Kenneth vastasi.

"Hyvä. Kätesi ovat nykyään sidotut", sanoi saraceni ystävällisemmällä äänellä, "sidotut oman jalon ritarillisen tunteesi kautta, eikä aikomukseni ole niitä nyt vapauttaa. Me olemme jo kerta ennen koetelleet toistemme voimaa ja rohkeutta ja tulemme ehkä vielä tappelutanterella toisiamme tapaamaan — ja häpeä hänelle, joka silloin ensimäisenä vihollisestaan eroo! Mutta nyt olemme ystävät ja minä odotan sinulta pikemmin apua, kuin kovia ja uhittelevia sanoja".