— — — Pölyä hiukka vain
Pikarissamme meidät inholla
Saa liatusta juomast' kääntymään.
Ruostunut naula, kompassin luo pantu,
Kurssista laivan johtaa rantahan.
Arvoton aivan suuttumuksen syy
Voi ruhtinasten liitot rikkoa
Ja suuret aikeet tehdä tyhjäksi.

*Ristiretki.*

Lukia voipi nyt helposti arvata, kuka ethiopialainen orja oikeastaan oli, missä aikomuksessa hän oli tullut Richardin leiriin, sekä miksi ja millä toivolla hän nyt seisoi aivan Leijonasydämen lähellä, kun tämä, Englannin ja Normandian mahtavat päärit ympärillänsä, seisoi pyhän Yrjön kukkulan huipulla, vieressänsä Englannin lippu, jota kantoi etevin henkilö armeijassa, nimittäin hänen oma luonnollinen veljensä, William Pitkämiekka, Salisburyn kreivi, hedelmä Henrik Toisen rakkaudenliitosta mainion Rosamunda Wooostockin kanssa.

Monesta lauseesta kuninkaan eilispäiväisessä keskustelussa Nevillen kanssa oli nubialainen ruvennut isosti pelkäämään, että hänen valepukunsa oli vääräksi havaittu, varsinki koska kuningas näkyi tietävän, että koiran apua tarvittiin sen konnan ilmisaamiseksi, joka oli lipun varastanut, vaikka se seikka, että semmoinen eläin oli tuossa tapauksessa haavotettu, vain sivumennen oli Richardin läsnä-ollen mainittu. Mutta kun kuningas häntä ei kohdellut toisella tapaa kuin hänen ulkomuotonsa vaati, jäi nubialainen epätietoiseksi, oliko hän tullut ilmi taikka ei, ja päätti ainoastaan pakosta valepukuansa heittää.

Sillä aikaa erinäisten, ristiretkeen osaa ottavien ruhtinasten sotajoukot, järjestetyt kuninkaallisten ja ruhtinaallisten johtajiensa komennon alle, kulkivat pitkissä jonoissa pienen kukkulan juuren ympäri; ja kun kunki eri maan väki marssi ohitse, ratsasti päällikkö pari askelta kukkulaa ulospäin kohteliaasti tervehtimään Richardia ja Englannin lippua, "kunnioituksen ja ystävyyden, vaan ei alamaisuuden eli vasalliuden merkiksi", niinkuin päivän juhlamenoa koskeva protokolla varovaisesti lausui. Korkeat hengelliset herrat, jotka tällä aikakaudella eivät kenenkään ihmisen edessä päätänsä paljastaneet, antoivat kuninkaalle ja hänen päällikkyytensä kuvalle siunauksensa muun tottelevaisuuden osotuksen sijasta.

Pitkät kolonnat näin kulkivat sivutse, ja vaikka niin monesta syystä heikenneinä, näyttivät yhä vielä rautajoukolta, jolle Palestinan vallottaminen olisi pitänyt olla helppo asia. Sotamiehet, joita tieto yhdistyneestä voimasta elähytti, istuivat pystöinä terässatuloissaan, torvien säveleet tuntuivat raikkuvan riemullisemmin, ja levosta sekä hyvästä muonasta virkistyneet hevoset pureskelivat kuolaimiansa ja polkivat tannerta ylpeämmästi. Joukko joukon perästä he marssivat eteenpäin, liput liehuen, keihäät kiiltäen, kypärintöyhtöt heiluen, pitkässä jonossa — armeija, jonka jäsenet kansallisuutensa, kasvojensa värin, kielensä, aseittensa ja ulkonäkönsä puolesta erkanivat toisistansa, vaan joita kaikkia tällä hetkellä innostutti pyhä, vaikka haaveellinen aikomus pelastaa Zionin murheellista tytärtä hänen orjuudestaan sekä vapauttaa uskottomain pakanain ikeestä sen siunatun maan, jota ihmisenpoika oli polkenut. Ja myöntää täytyy, että jos senlainen kohteliaisuus, jota nyt Englannin kuninkaalle niin lukemattomat soturit osottivat, jotka eivät olleet hänelle minkään kuuliaisuuden velassa, toisissa oloissa olisi voinut näyttää jotakin nöyryytystä sisältävältä, sodan syy ja laatu kuitenki niin suuressa määrässä soveltui hänen ritarillisen luonteensa ja mainioiden sankaritöittensä kanssa yhteen, että vaatimuksia, joita muussa tapauksessa ehkä olisi tehty, tässä unehutettiin; ja urhoollinen osotti kernaasti kunnioitustaan urhoollisimmalle tämmöisellä retkellä, jossa pelkäämättömin, kestävin rohkeus oli välttämätön ehto voitonsaamiseen.

Kuningas istui hevosensa seljässä puolivälissä mäenrinnettä, päässä kruunulla koristettu rautalakki, joka jätti hänen miehekkäät kasvonsa paljaiksi, kun hän tyynellä, tarkkaavaisella silmällä seurasi jokaista riviä, joka hänen sivutse kulki, ja vastasi päällikköjen tervehyksiin. Hänen levättinsä oli taivaansinisestä hopealevyillä päällystetystä sametista, ja hänen housunsa karmosininpunaisesta silkistä kultatankaisilla neulomuksilla. Hänen sivullansa seisoi ethiopialainen orja, pidellen jaloa koiraansa jahtihihnassa. Tämä seikka ei huomiota herättänyt, sillä useat ristiretken ruhtinaat olivat jäljitellen saracenein raakamaista komeilemistapaa ja hovijoukkoonsa ottaneet mustia orjia. Kuninkaan pään päällä liehui suuri lippu, ja vaikka hän aina väliin heitti silmänsä siihen, näytti kuitenki kuin jos nämät juhlamenot olisivat hänen itsensä suhteen olleet mitättömät, ja jonku arvoisina pidettävät ainoastaan hyvityksenä siitä solvauksesta, jota hänen valtakuntansa oli kärsinyt. Perällä päin, tilaisuutta varten kukkulan huipulle rakennetussa puutornissa, oli kuninkaatar Berengaria etevimpäin hovineitostensa kera. Sitä kohti kuningas katsahti tuo tuostakin, ja loi sitten taas uudestaan silmänsä nubialaiseen ja hänen koiraansa, mutta vain silloin kun semmoiset päälliköt lähenivät, joita hän edellisten kiistain johdosta varoi osallisiksi lipun varkauteen, eli muuten arveli mahdollisiksi niin halpaan konnantyöhön.

Hän ei siis katsonut sinne päin kun Philip August, Franskan kuningas, lähestyi loistosan Gallialaisen hevosväkensä etupäässä. Päin vastoin hän ratsasti franskalaista kuningasta vastaan, niin että he kohtasivat toisiansa puolivälissä tietä, jossa molemmat hallitsiat niin kohteliaasti tervehtivät toisiansa, että olisi uskonut heidän olevan veljellisessä sovinnossa. Nähdessään Europan kahden suurimman ja mahtavimman ruhtinaan näin julkisesti osottavan yksimielisyyttään, puhkesi ristiretkeiliäin armeija raikuviin suostumuksenhuutoihin, jotka kuuluivat monen virstan päähän ja saivat kuljeksivia arapialaisia vakoojia säikäyttämään Saladinin leiriä sillä ilmotuksella, että kristitty armeija oli tulossa. Mutta kuka, paitsi kuningasten kuningas, voi tutkia hallitsiain sydämet? Tämän ulkonaisen kohteliaisuuden alla piili Richardin povessa tyytymättömyys ja epäilys Philippiä kohtaan, joka puolestaan mietti sotamiehinensä lähteä ristiretkeiliäin leiristä ja heittää Richardin omin voimin onnistumaan taikka tappiolle tulemaan pyhässä yrityksessä.

Toisenlaiselta näytti Richard, kun temppelin ritarit ja asekantajat lähenivät tummissa asuissaan — miehet, joitten kasvot Palestinan aurinko oli painanut ruskeiksi kuin aasialaisten, ja jotka ratsujensa ja asepukuinsa ihmeellisen hyvyyden kautta kauas jälkeensä jättävät Franskan ja Englanninkin valiojoukot. Kuningas iski pikimmältään silmänsä nubialaiseen; mutta tämä seisoi paikallaan liikkumatta, ja uskollinen koira istui hänen jalkainsa juuressa älykkäillä silmillä katsellen ohitsekulkevia rivejä. Kuninkaan silmä kääntyi taasen ritarillisten temppeliherrain puoleen, kun heidän Suurimestarinsa, käyttäen kaksipuolista virkaansa, antoi pappina Richardille siunauksensa, sen sijasta että olisi päällikkönä osottanut hänelle kunnioitustansa.

"Tuo tyhmänylpeä amfibillinen roisto tervehtii munkkina minua", sanoi Richard Salisburyn kreiville. "Vaan ollaan siitä huolimatta, Pitkämiekka. Kristikunta ei tyhjän tähden saa näitten kokeneitten sotilasten palveluksia kadottaa, joskin heidän voittonsa ovat tehneet heidät vähän hävyttömiksi. Mutta kas tässä tulee urhokas riitaveljemme, Itävallan arkkiherttua; tarkkaa hänen käytöstään ja olentoaan, Pitkämiekka, ja sinä, nubialainen, laita että koirasi saa häntä oikein nähdä. No, herran nimessä, eikö hänellä ole narrinsa muassa!"