"Tuossa on hiukka viisauden haamua", sanoi Jonas, "ja sinä voit vastaiseksi merkitä sen tulopuolellesi; vaan jos hän juopi liiaksi, joka on hyvin mahdollista, niin minä siirrän sen omalle tulopuolelleni. — Eikö mitään muuta?"
"Ei mitään, joka ansaitsee mainitsemista", vastasi puhuja, "paitsi että hän katui laiminlyöneensä tilaisuutta kohdataksensa Richardia turnauskentällä."
"Vei hänen hiisi", sanoi Jonas, "tuo nyt oli niin tyhmää kerskausta, että melkein hävettää tässä pelissä senkautta saada voiton. — Yhtäkaikki, olipa hän kuinka suuri narri tahansa, niin seurataan me häntä kuitenkin, viisain Spruch-Sprecher, saadaksemme meki osamme Nierensteinistä."
Viideskolmatta luku.
Se käytös, josta moitit minua,
Kiitostas pikemmin ansaita voisi,
Sill' en mä rakastais niin sinua,
Jos mulle kunnia rakkaamp' ei oisi.
Montrose.
Kun kuningas Richard palasi telttaansa, käski hän tuoda nubialaisen luoksensa. Tämä astui sisään tavallisella nöyrällä tervehyksellä ja koskettuaan otsalla lattiaan jäi seisomaan kuninkaan eteen herransa käskyjä vartoavan orjan asentoon. Oli onni että hänen rollinsa säilyttäminen vaati silmien kiinnittämistä lattiaan, sillä hänelle olisi ehkä muuten ollut vaikea kestää sitä terävää silmäystä, jolla Richard ääneti häntä hetken katseli.
"Sinä olet jotenki harjaantunut metsästäjä", sanoi kuningas vähän ajan takaa, "ja olet ajanut otuksesi ylös ja saattanut sen pitämään paikkaansa yhtä taitavasti kuin jos itse Tristrem olisi sinua opettanut. Mutta ei siinä ole kyllin — otus on myöskin kaadettava. Itse olisin mielelläni kohottanut jahtikeihääni sitä vastaan; vaan vissien asianhaarain vuoksi näyttää siltä, kun minun olisi siitä luopuminen. Sinä tulet nyt palaamaan sulttanin leiriin kirjeen kanssa, jossa häntä pyydetään suosiollisesti valitsemaan jonkun rauhallisen paikan tätä ritarillista toimitusta varten sekä, jos hänen tekee mieli, yhtymään meidän kanssa sitä katsomaan. Nyt on minulle juolahtanut mieleen, että sinä samassa leirissä ehkä voisit löytää jonkun ritarin, joka rakkaudesta totuuteen ja kunniansaamisen himosta, tahtoisi taistella tuon petturin Montserrat'n kanssa".
Nubialainen nosti silmänsä ja loi kuninkaaseen innollisen katseen; nosti ne sitten taivasta kohti sellaisella juhlallisella kiitollisuudella, että kyyneleet niissä kimaltelivat — sen perästä painoi alas päänsä, ikäänkuin osottaakseen myöntymystänsä kuninkaan tahtoon ja asettui jälleen tavalliseen nöyrään ja tarkkaavaiseen asentoonsa.
"Hyvä", sanoi kuningas, "minä näen että sinä tässä asiassa haluat minua palvella, ja minun täytyy myöntää että semmoinen palvelia, kuin sinä, on aivan erinomainen, joka ei voi vastustella aikeitamme eikä pyytää päätöksistämme selitystä. Englantilainen olisi sinun sijassasi jörömäisesti minua neuvonut jättämään taistelun jollekulle hyvälle keihäälle omassa hovissani, jossa kaikki, veljestäni Pitkämiekasta saakka ja sitten koko rivi alaspäin, hehkuvat halusta sotia puolestani; ja lörppämäinen franskalainen olisi tehnyt tuhansia kokeita saadakseen tietää, minkätähden minä etsin soturia uskottoman leiristä. Vaan sinä, harvapuheinen sanansaattajani, voit toimittaa asiani sitä urkkimatta tahi ymmärtämättä; sinulle on kuulla sama kuin totella".