"Minä olen tullut ilmi", ajatteli luultu nubialainen, kun hän silmät maahan luotuina ja kädet ristissä seurasi Nevilleä, joka pitkillä askelilla kulki kuningatar Berengarian telttaa kohti. "Kuningas Richard tuntee minun aivan epäilemättä; vaan en kuitenkaan voi huomata, että hän olisi kovin suuttunut minuun. Jos oikein ymmärsin hänen sanansa — ja mahdotonta on varmaan väärin ymmärtää niitä — antaa hän minulle jalon tilaisuuden kunniani takaisinsaamiseen tuon ylpeän ja viekkaan markiisin kukistamalla, jonka rikollisuuden selvästi havaitsin hänen säikähtäneestä silmästään ja värisevästä huulestaan, kun syytös häntä vastaan tehtiin. — Roswal, uskollisesti olet herraasi palvellut, ja kalliisti olen tuskasi kostava! — Mutta mikä tarkotus on tällä puheille-pääsylläni hänen luokse, jota en koskaan ole toivonut näkeväni jälleen? — Ja kuinka kuninkaallinen Plantagenet voipi sallia, että minä saan tavata hänen ihanaa orpanaansa — olinpahan sitten pakanallisen Saladinin lähettiläs taikkapa tuo rikollinen maanpakolainen, jonka hän äskettäin ajoi leiristänsä ja jonka rikoksen pahin puoli on sen rakkauden rohkea tunnustaminen, joka on hänen ylpeytensä? Että Richard sallii orpanansa vastaanottaa kirjeen pakanalliselta rakastavalta ja vieläpä sellaisen henkilön käden kautta, joka on niin paljo häntä alempi arvossa, molemmat nämät seikat ovat yhtä käsittämättömät kuin toistensa kanssa yhteen sopimattomat. Mutta kuin kiivas luonne ei valtaa Richardia, on hän lempeä, ylevämielinen ja todellisesti jalo ja semmoisena tahdon häntä pitää ja menetellä hänen nimenomaisten käskyjensä ja annettujen osviittojensa mukaan, yrittämättä ymmärtää enempää, kuin mitä vähitellen itsestänsä voipi ilmaantua ilman mitään tiedustelemista minun puoleltani. Hänelle, joka on antanut minulle niin oivan tilaisuuden tahratun kunniani löytämiseen, olen velkapää osottamaan alamaisuutta ja kuuliaisuutta, ja olipahan kuinka tuskallista tahansa, on velka maksettava. Ja kuitenkin", kuiskasi hänen ylpeydestä paisuva sydän, "Leijonasydämen, kuten hän kutsutaan, olisi pitänyt arvostella muiden tunteita omiensa mukaan. *Minä* tunkeutua hänen sukulaisensa puheille! *Minä*, joka en koskaan puhunut hänelle sanaakaan, vastaanottaessani kuninkaallisen palkinnon hänen kädestään, silloin kun minua ristin puollustajain joukossa ei pidetty huonoimpana ritarillisissa sankaritöissä. *Minä* lähestyä häntä, kun olen halvassa valepuvussa ja orjan vaattehissa ja, voi, kun olen todellinen orja, vaakunan sijasta kantaen häpeäpilkkua entisessä kilvessäni! *Minä* tehdä tätä? Hän tuntee minua varsin vähän. Kuitenkin kiitän häntä tästä tilaisuudesta, joka tehnee meidät kaikki paremmin tutuiksi toistemme kanssa."
Kun hän oli tullut tähän päätökseen, he seisahtuivat kuningattaren teltan sisäänkäytävän edustalle.
Vahdit arvattavasti laskivat heidät sisään ja Neville, jättäen nubialaisen pieneen etukamariin, jonka hän vallan hyvin muisteli, meni kuningattaren tavalliseen vastaan-ottohuoneeseen. Hän kertoi kuninkaansa käskyn matalalla, kunnioittavalla äänellä, ja monta kertaa hienommin kuin tyly Thomas de Vaux, jolle Richard oli kaikki kaikissa, ja koko muu hovi, itse Berengaria siihen luettuna, ei mitään. Kuunteliat purskahtivat nauruun, kun Neville oli asiansa ilmottanut.
"Minkä näköinen hän on tuo nubialainen orja, joka on sulttanin lähettiläs tällaisessa asiassa? Neekerin näköinen, Neville, eikö niin?" sanoi vaimonpuolen ääni, jonka pian tunsi Berengariaksi. "Neekerin näköinen, eikö niin, Neville, mustalla iholla, pää kähärä kun pässin, nenä litteä ja huulet paksut — vai kuin, herra Henry?"
"Teidän armonne ei saa unohtaa sääriä", sanoi toinen ääni, "jotka ovat ulospäin kaarevat, kuin saracenin miekka."
"Pikemmin kuin Cupidon jousi, koska hän tulee rakkauden asioissa", sanoi kuningatar. "Rakas Neville, sinä olet aina valmis palvelemaan meitä naisraukkoja, joilla on niin vähän huvitusta joutohetkinämme. Meidän täytyy saada nähdä tätä lemmen lähettilästä. Turkkilaisia ja maureja olen nähnyt useoita, vaan neekeriä en koskaan."
"Minä mielelläni tottelen teidän Armonne käskyjä, jos vaan tahdotte puolustella minua kuninkaani luona", vastasi myöntyväinen ritari. "Voin kuitenkin vakuuttaa, että teidän Armonne tulee näkemään jotain peräti toista kuin mitä odotatte."
"Sen parempi — vielä rumempi kuin me voimme ajatella, ja kuitenkin urhoollisen sulttanin valittu lemmen lähettiläs!"
"Rohkenenko pyytää teidän majesteettianne", sanoi neiti Kalista, "että sallisitte ritarin viedä tämän sanansaattajan suorinta tietä lady Edithin luo, jolle hänen kirjeensä ovat kirjotetut? Me olemme jo olleet vähällä tarttua kovasti kiinni samanlaisesta leikistä."
"Kovasti kiinni?" kertoi kuninkaatar ylenkatseellisesti. "Kuitenkin sinä voit olla oikeassa, Kalista, varovaisuutta neuvoessasi — ajakoon tämä nubialainen, joksi häntä kutsut, ensin asiansa orpanamme luona. Muuten hän on mykkä — eikö niin, Neville?"