"Niin on, armollinen rouva", vastasi ritari.
"Kuinka paljon huokeampi itämaan ylhäisten naisten on elää", sanoi Berengaria, "heitä kun palvelee henkilöt, joitten kuullen he voivat sanoa mitä tahansa, ilman että ne saattavat kertoa mitään; kun sitä vastoin meidän leirissämme taivaan lintuset levittävät joka-ikisen sanan, kuten pyhän Judan papilla on tapa sanoa".
"Siksi", sanoi de Neville, "kun teidän Armonne unohtaa puhuvansa liinaisten seinien sisällä".
Äänet hiljenivät tästä muistutuksesta ja vähäisen kuiskauksen perästä ritari palasi nubialaisen luo ja käski viittaamalla hänen seurata perässä. Hän totteli ja Neville vei hänen telttaan, joka oli pystytetty vähän syrjään kuningattaren teltasta, niinkuin näytti lady Edithin ja hänen palveliainsa mukavuudeksi. Toinen noista Koptilaisista tytöistä vastaanotti Nevillen sanoman ja muutaman minuutin perästä nubialainen saatettiin Edithin luokse, vaan Neville jäi teltan ulkopuolelle seisomaan. Naisorja, joka vei hänen sisään, astui emäntänsä viittauksesta ulos ja suurimmalla nöyryydellä, ei ainoastaan asennossaan, vaan myöskin sisimmässä sydämmessään, onneton ritari kummallisessa valepuvussaan laskeusi toiselle polvelleen, silmänsä luotuina maahan ja kädet rinnalla ristissä juurikuin pahantekiä, joka odottaa tuomiotansa, Edith oli puettu samalla tapaa kun silloin, kun hän vastaanotti kuningas Richardia, ja hänen pitkä, läpituultava, musta huntunsa peitti hänen vartaloansa kuni kesäisen yön hämärä ihanaa maisemaa, verhoten ja epämuotoisiksi tehden ne kauneudet, joita se ei voinut salata. Hänellä oli kädessä hopeainen lamppu, täytetty jollakin hyvänhajuisella väkiviinalla, joka paloi tavattoman kirkkaalla valolla.
Kun Edith läheni polvilleen langennutta, liikkumatonta orjaa askeleen päähän, piti hän lamppua hänen kasvojensa edessä, ikäänkuin tarkemmin katsellakseen hänen kasvojensa juonteita, peräytyi sitten hiukan ja asetti lampun niin, että ritarin poskikuvan varjo kuvastui vieressä olevalle esiripulle. Viimein hän puhui vakavalla, vaan hyvin surullisella äänellä:
"Tekö te olette? Tekö te tosiaan olette, Leopardin urhoollinen ritari, jalo sir Kenneth Skottlannista — hänkö te tosiaan olette? Orjaksi puettuna — tuhansien vaarain keskellä?"
Kun ritari näin odottamatta kuuli sydämmensä lemmityn häntä puhuttelevan äänellä, jonka sääliväisyys melkein muuttui hellyydeksi, tunkeutui samanluontoinen vastaus hänen huulilleen ja töin tuskin Richardin käskyt ja hänen oma vaiti-olo-lupauksensa saattoivat häntä estää sanomasta, että se näky, minkä hän näki, ja ne säveleet jotka hän juuri kuuli, olivat riittäväinen palkinto elinkautisesta orjuudesta ja vaaroista, jotka joka hetki uhkasivat hänen henkeänsä. Hän malttoi kuitenkin mielensä ja syvä, tuskallinen huokaus oli hänen ainoa vastauksensa korkeasukuisen Edithin kysymykselle.
"Minä näen, minä tunnen, että olen arvannut oikein", jatkoi Edith. "Minä huomasin teidät heti kun tulitte lähelle alttaania, jossa seisoin kuningattaren kanssa. Minä tunsin myöskin komean koiranne. Se ei olisi oikea lady eikä ansaitsisi sellaisen ritarin palvelusta, kuin sinä olet, jolle valheellinen puku ja ihonväri voisi tehdä uskollisen palvelian tuntemattomaksi. Puhu siis pelvotta Edith Plantagenet'lle, Hän ymmärtää vastoinkäymisessä antaa arvoa urhoolliselle ritarille, joka häntä palveli ja kunnioitti sekä toimitti sankaritöitä hänen nimessään, kun onni oli hänelle suopea. Sinä olet yhä vaiti? Kahlehtiiko pelko kielesi vai häpeä? Pelon pitäisi olla sinulle tuntematon ja mitä häpeään tulee, niin olkoon se heidän osansa, jotka ovat onnettomuuteesi olleet syypäät."
Epätoivossaan siitä, että hänen täytyi olla olevinaan mykkä, vaikka häntä näin liikuttavalla tavalla puhuteltiin, saattoi ritari ilmaista tunteitansa ainoastaan uudella, syvällä huokauksella ja panemalla sormen huuliensa päälle. Edith astahti muutaman askeleen taaksepäin, ikäänkuin pahastuneena.
"Mitä!" sanoi hän, "aasialainen mykkä ei ainoastaan puvussa, vaan aivan toden totta? Tuotapa en olisi odottanut. Ehkäpä ylönkatsot minua, koska niin rohkeasti tunnustan hyvin huomanneeni kunnioituksesi minua kohtaan. Älä sentähden pidä halpoja ajatuksia Edithistä. Hän aivan hyvin tuntee, mitkä rajat kainous ja varovaisuus määräävät korkeasukuiselle neidolle sekä tuntee myöskin, milloin ja minkä verran niiden tulee antaa tilaa kiitollisuudelle ja hänen hartaalle halullensa, että hänen vallassaan olisi korvata ne palvelukset ja kostaa ne vääryydet, jotka ovat alkunsa saaneet urhoollisen ritarin rakkaudesta häntä kohtaan. — Minkätähden puristat kätesi yhteen ja vääntelet niitä niin kiivaasti? Olisko mahdollista", lisäsi hän ja peräytti säikähyksissään tästä ajatuksesta, "että heidän julmuutensa olisi riistänyt sinulta puhelahjan? Sinä puistelet päätä. Olkoonpa lumous taikka itsepintaisuus, en kysy sinulta enempää, vaan annan sinun ajaa asiasi omalla tavallasi. Minäkin voin olla mykkä."