"Etkö kuullut mitä sanoin, sinä typerä orja?" sanoi hän kääntyen ritarin puoleen ja puhuen kiihkeästi: "Kerro herrallesi, pakanalliselle sulttanille, että minä yhtä paljon ylenkatson hänen kosimistansa, kuin semmoisen kurjan kumarruksia, joka on hyljännyt uskonsa ja ritarillisuuden — Jumalan ja sydämensä lemmityn!"
Näin sanoen hän riuhtoi itsensä irti, nykäisi vaatteensa hänen kynsistään ja lähti teltasta pois.
Samassa Nevillen ääni huusi häntä ulkoa. Uuvuksissaan ja murtuneena niistä tuskista, joita hän tämän keskustelun kestäessä oli kärsinyt ja joita hän ainoastaan olisi voinut välttää rikkomalla pyhää lupaustansa kuningas Richardille, pikemmin hoiperteli kuin käveli onnetoin ritari englantilaisen paronin perässä, kunnes he saapuivat kuninkaalliselle teltalle, jonka edustalla parvi ratsumiehiä juuri oli astunut hevostensa selästä. Teltassa oli valoa ja liikettä ja kun Neville valepukuisen seuralaisensa kanssa astui sisään, oli kuningas ja useat hänen hovimiehistänsä juuri tervehtimäisillään tulokkaita.
Kuudeskolmatta luku.
"Ain' kyyneleitä vuodatan.
Vaan ystävää kaukaista en
Mä itke — kerran armahan
Kenties mä tapaan sulhasen.
Kuolleita en mä itke myös,
He vaivoist' ovat vapahat;
Kun oomme olleet kuolon yöss',
Meit' yhdistääpi taivahat".
Ei ero, kuolo neitoa
Jalosukuista itketä,
Pahempi hällä huolena:
Sulhonsa sorto, häpeä.
*Balladi.*
Richardin rohkea ja väkevä ääni kuului lausuvan iloisia tervetulemia:
"Thomas de Vaux! vankka Gilslannin Tommi! Kuningas Henrikin pään kautta, sinä olet minulle yhtä tervetullut, kuin koskaan viinipullo iloiselle tuomarille. Tuskin olisin tiennyt kuinka sotarintani järjestää, jollei minulla olisi ollut sinun paksu vartalosi tunnusmerkkinä, jonka mukaan rivini sijottaisin. Jos pyhimykset ovat suosiollisin meille, Tuomas, saadaan kohta taas tapella; ja jos olisimme taistelleet sinun poissa ollessasi, olisin odottanut saavani kuulla, että sinä olisit hirttänyt itsesi lähimpään puuhun".