"Mielipahani olisin, luulen ma, kantanut enemmän kristillisellä kärsimisellä", vastasi Thomas de Vaux, "kuin että olisin kuollut uskonhylkääjän kuoleman. Mutta minä kiitän teidän majesteetiänne armollisesta tervehyksestänne, joka on sitä mieluisampi, koska se lupaa meille tappelukemuja, joissa te kuitenkin, luvalla sanoen, aina olette halukas osaksenne ottamaan suurimman palan. Vaan tässä olen muassani tuonut henkilön, jota teidän armonne varmaan on vielä hellemmästi tervehtivä".
Henkilö, joka nyt astui esiin Richardia kumartamaan, oli pieni ja hento nuori mies. Hänen pukunsa oli yhtä yksinkertainen, kuin hänen ulkonäkönsä vähäpätöinen, vaan lakissa hänellä oli kultasolki, varustettu jalokivellä, jonka kiillolle ainoastaan lakin varjossa olevain silmien kirkkaus saattoi vertoja vetää. Silmät olivat ainoa merkillinen osa hänen kasvoissaan; mutta kun ne kerran olivat kääntäneet puoleensa huomion, vaikuttivat ne aina katsojaan mahtavasti. Hänen kaulassaan riippui sinisessä silkkinauhassa wresti, niinkuin sitä silloin kutsuttiin — se on se avain, jolla harppua jännitettiin ja joka oli kokonansa kultainen.
Tämä mies tahtoi nöyrästi notkistaa polvensa Richardille, vaan kuningas nosti hänen iloisella kiireellä pystyyn, likisti häntä hellästi rintaansa vasten ja suuteli hänen molempia poskiansa.
"Blondel de Nesle!" hän riemastuneena huusi, "terve tultuasi Cyperistä, sinä ministrelien kuningas! Terve tultuasi Englannin kuninkaan tykö, jolle ei oma arvonsa ole kalliimpi kuin sinun. Minä olen ollut sairas, veikkoseni, ja luulenpa toden totta että se oli kaipauksesta sinun perään; sillä jos olisin puolitiessä taivaan porteille, voisivat säveleesi palauttaa minun takaisin. No, mitäs uutta, rakas opettajani, lyyryn maasta? Kuuluuko mitään uuden uutukaista Provencen trubadureista? Taikka mitään iloisen Normandian ministreleistä? Ennen kaikkea, oletko itse ollut ahkera? Vaan tuota ei minun tarvitse kysyä; sinä et voi olla joutilaana, vaikkapa tahtoisitkin — jalot omaisuutesi ovat kuni sisällinen tuli, joka pakottaa sinua ilmaisemaan tunteesi soitannossa ja laulussa".
"Hiukka olen oppinut ja hiukka olen tehnyt, jalo kuningas", vastasi kuuluisa Blondel nöyrällä häveliäisyydellä, jota Richard kaikella hänen taiteensa haaveksivalla ihmettelemisellään ei koskaan ollut voinut poistaa.
"Me tahdomme kuulla sinua, veikkoseni — tahdomme kuulla sinua heti paikalla", lausui kuningas, vaan lisäsi kohta hiljaa kosketellen Blondelin olkapäätä, "se on, jollet ole matkasta väsynyt; sillä mieluummin tahdon ratsastaa paraimman hevoseni kuoliaaksi, kuin turmella yhdenkään säveleen äänessäsi".
"Ääneni on nyt, kuten aina, valmis kuninkaallisen suojeliani palvelukseen", sanoi Blondel; "mutta teidän majesteetillänne", lisäsi hän nähdessään muutamia papereita, jotka olivat hajallansa pöydällä, "näkyy olevan tärkeämpiä tehtäviä ja jo alkaa olla myöhäinen".
"Ei suinkaan, ei suinkaan, rakkahin Blondeli! Olin vain tekemäisilläni sotarintasuunnitelmaa saracenilaisia vastaan — silmänräpäyksen työ, joka käypi miltei yhtä nopeasti, kuin niiden pakosalle ajaminen".
"Minusta kuitenkin", sanoi Thomas de Vaux, "ei olisi sopimatonta kuulustella, kuinka monta sotilasta teidän majesteetinne voipi asettaa. Minä tuon tietoja tämän suhteen Askalonista".
"Sinä olet muuli-aasi. Tuomas", sanoi kuningas, "oikea hidas ja itsepintainen aasi! — Kas niin, aatelismiehet, istumaan, istumaan! Asettukaa hänen ympärilleen! — Antakaa Blondelille jakkarainen! Missä hänen harpunkantajansa on? Tahi odottakaa — ojentakaa hänelle minun harppuni; ehkäpä hänen omansa on matkan perästä epäsoinnussa".