"Teidän majesteetinne asia on enemmän kuin minun ottaa vaari ritarein käytöksestä; ja olen varma siitä, että te olette huomanneet sitä tapaa, jolla tuo Leopartin Ritari on käyttänyt itseään. Hänellä on hyvä maine".
"Ja täydellä syyllä, Tuomas", sanoi kuningas. "Me olemme itse pitäneet häntä silmällä. Aikomuksemme onki, kun aina asetumme tappelun eturintaan, katsella kuinka vasallimme ja palveliamme velvollisuutensa täyttävät, eikä kuni moni arveleepi, sillä hankkiaksemme katoavaista kunniaa itsellemme. Me tunnemme, kuinka ihmisten kiitos on turhuus aivan kuin haihtuva huuru, ja puemme varustuksen päällemme muita tarkotuksia varten kuin sitä saavuttaaksemme".
De Vaux säpsähti kuullessaan kuninkaan antavan hänen luonteelleen niin oudon selityksen, ja luuli ensin, että ei mikään vähempi syy kuin kuoleman lähestyminen olisi voinut saada kuningasta noin halventavilla sanoilla puhumaan sotaisesta kunniasta, joka muuten oli hänelle hengentarve. Vaan muistellessaan, että hän oli kohdannut kuninkaan rippi-isän etuteltassa, oli hän kyllin älykäs lukemaan tätä itsensä-alentamista tuon arvoisan miehen työksi ja antoi kuninkaan estelemättä jatkaa.
"Niin", pitkitti Richard, "minä olen todellakin huomannut millä tavoin tuo ritari velvollisuutensa täyttää. Komentosauvani ei olisi enemmän arvoinen kun narrin räikkä, jos hän olisi jäänyt minulta huomaamatta — ja hän olisi jo aikoja saanut suosioamme nauttia, ellen myöskin olisi havainnut hänen määrätöntä julkeuttansa".
"Armollinen herra", sanoi Gilslannin paroni, nähdessään kuninkaan punastuvan, "minä pelkään rikkoneeni tahtoanne vastaan, kun tavallansa olen hänen rikostaan puoltanut".
"Kuinka, de Multon? Sinä?" sanoi kuningas vihaisella kummastuksella äänessään ja rypistäen kulmakarvojansa. — "Sinä puoltanut hänen hävyttömyyttään? — Se on mahdotonta".
"Teidän majesteetinne suvaitkoon minun muistuttaa, että minä virkani puolesta voin vapaasukuisille miehille antaa luvan yhden taikka kahden koiran pitämiseen leirissä, ainoastaan jalon metsästystaiteen harjottamiseksi; ja sitä paitsi olisi ollut sääli turmella eli pilata niin oivaa eläintä, kun tuo ritarin koira on".
"Onko hänellä sitte niin kaunis koira?" sanoi kuningas.
"Täydellisin eläin auringon alla", vastasi paroni, joka oli innokas metsästäjä, "jalointa pohjalaista rotua — leveärintainen, väkevä lanteilta, korvaltaan musta, kaileva rinnalta ja sääriltään ei valkeapilkkuinen, vaan tasaisen harmaja — väkevä vaikka sonnia kaatamaan — sukkela vaikka antilopia saavuttamaan".
Kuningas nauroi hänen innostukselleen. "Hyvä, sinä olet luvannut hänelle pitää koiraa, ja sen pituinen se. Mutta älä kumminkaan ole kovin auli lupauksissa näille seikkailiaritareille, jotka eivät kuulu minkään pään eli ruhtinaan alle — he ovat hillitsemättömiä ja tuhoavat kaikki metsänelävät Palestinassa. — Vaan palatakseni tuohon oppineeseen pakanaan: sanotko että skotlantilainen tapasi hänen korvessa?"