Richard tarttui pergamenttikääryyn, joka sisälti seuraavan kirjotuksen:
"Allahn ja hänen profeetansa Mahometin siunaus". — Vieköön piru sen koiran, sanoi Richard, sylkien ylenkatseellisesti. — "Saladin, kuningasten kuningas. Egyptin ja Syrian sulttani, mailman valkeus ja turva, suurelle Melek Ricille, Englannin Richardille, tervehys. — Koska meille on kerrottu, kuinka tauti kovasti rasittaa sinua, kuninkaallista veljeämme, ja että sinulla luonasi on vain semmoisia nazarenilaisia ja juutalaisia lääkäreitä, jotka toimivat ilman Allahn ja pyhän profetamme siunauksetta" — Kirottu olkoon hänen päänsä! mutisi taas englantilainen hallitsia — "niin tässä lähetämme, sinua hoitamaan ja palvelemaan, oman lääkärimme Adonebel el Hakimin, jonka kasvojen edestä enkeli Azrael[1] levittää siipensä ja sairashuoneesta pakenee; joka tuntee yrtien ja kivien voiman, auringon, kuun ja tähtien tien, ja voipi ihmistä pelastaa kaikesta mikä ei hänen otsalleen ole kirjotettu. Ja tämän teemme, hartaasti pyytäen sinua kunnioittamaan ja käyttämään hänen taitoansa; sillä tavoin ei ainoastaan tehdäksemme palveluksen sinun arvollesi ja urhoollisuudellesi, jotka ovat kaikille Frangistanin kansoille kunnia, vaan myöski saadaksemme loppuun sen riidan, joka välillämme on, joko kunniallisella sopimuksella taikka julkisen taistelun kautta aseillamme sotatanterella; koska yhtä vähän olisi sinun asemallesi ja rohkeudellesi soveliasta kuolla kuni orja, jonka ajajan kovuus on uuvuttanut, kuin meidän maineellemme sopivaa, että tämmöinen tauti riistäisi aseittemme alta näin kelpo vihollisen. Ja sentähden rukoilemme pyhää —"
[1] Kuoleman enkeli.
"Pidä, pidä", sanoi Richard, "en tahdo kuulla enempää hänen koirastaan profeetasta! Minä tulen kipeäksi kun ajattelen, että tuo urhea ja arvokas sulttani voipi uskoa kuolleen koiran päälle. — Niin, minä tahdon puhutella hänen lääkäriään. Minä tahdon uskoa itseni tuolle Hakimille — tahdon vastata ylevän sulttanin jalomielisyyteen — minä tahdon kohdata häntä sillä sotatantereella, jonka hän niin sopivasti esittää, ja hänellä ei tule olemaan syytä moittia Englannin Richardia kiittämättömäksi. Minä lyön hänet sotanuijallani maahan — minä käännän hänen pyhän kirkon uskontoon semmoisilla iskuilla, joita hän harvoin lienee tuntenut — hän on tunnustava ja peruuttava erehyksensä oivan miekankahvani ristin edessä, ja minä kastan hänen sotatantereella omasta kypäristäni, jos tuo puhdistava vesi olisiki meidän molempain verellä sekotettu. Joudu, de Multon. Miksi viivyttelet niin suotuisaa loppua? Tuo heti Hakim tänne".
"Mylord", sanoi paroni, joka ehkä pelkäsi tämän liikanaisen luottamuksen olevan kuumeenhourion vaikuttama — "muistakaa, että sulttani on pakana ja että te olette hänen voimallisin vihollinen —"
"Juuri sentähden hän vielä suuremmassa määrässä on velvotettu minua tässä asiassa palvelemaan, jotta ei kehno kuume saako kahden tämmöisen kuninkaan riitaa ratkaista. Minä sanon sinulle, hän rakastaa minua niinkuin minä rakastan häntä — niinkuin jalot vastustajat aina rakastavat toisiaan — kunniani kautta, eikö olisi synti epäillä hänen rehellisyyttään".
"Kuitenkin mylord, olisi ehkä paras vartoa hänen rohtojensa vaikutusta skotlantilaiseen asekantajaan", sanoi Gilslannin lordi; "minun oma henkeni riippuu siitä, sillä ansaitsisinpa kuolla kuin koira, jos tässä tapauksessa kovan kiirutta pitäisin ja siten saattaisin ehkä koko kristikunnan onnen haaksirikkoon".
"En koskaan ennen ole kuullut sinun kuolemaa kammoksuvan", sanoi Richard nuhtelevasti.
"Ja enkä sitä nytkään tekisi, armollinen herra", vastasi jäykkä paroni, "ellei se koskisi teidän henkeä, niin hyvin kuin minunki".
"No, luuleva ihminen", sanoi Richard, "mene sitte katsomaan lääkkeen vaikutusta. Minä miltei soisin, että se joko parantaisi taikka kerrassaan kuolettaisi minun; sillä jo olen kyllästynyt eläinruttoon sairastuneen sonnin tavalla tässä makaamaan kuoleman kielissä, kun tuolla rummut pärisevät, hevoset hirnuvat ja torvet soivat".