Kun he tulivat tuolle huonolle hökkelille, jossa sir Kenneth asui sairaan palveliansa kera, sanoi piispa de Vaux'lle: "no, mutta totisesti, mylord, eivätkö skotlantilaiset ritarit pidä vähemmän huolta palveliainsa mukavuudesta kun me kodistamme. Tässä on ritari, jota sanotaan urhoolliseksi sodassa ja pidetään soveliaana käytettäväksi tärkeissä tehtävissä rauhanaikoina, ja kumminkin hänen asekantajallansa on huonompi asunto kuin huonoin koirankoppi Englannissa. Mitä arvelette noista naapureistanne?"
"Että herra silloin kyllin hyvästi hoitaa palveliataan, kun hän ei hänelle anna kehnompaa asuinsijaa kuin mitä hänellä itsellänsä on", sanoi de Vaux ja astui majaan.
Piispa seurasi jälissä, kuitenki nähtävällä vastahakoisuudella; sillä vaikka häneltä ei puuttunut rohkeutta monessa kohdin, niin sitä kuitenkin hillitsi väkevä ja vilkas oman turvallisuuden tunne. Mutta hän muisteli, että hänen omin silmin täytyi tutkia arapialaisen lääkärin mahtia, ja hän astui siis majaan semmoisella komealla ryhdillä, joka hänen mielestään oli sovelias muukalaisessa herättämään kunnioitusta.
Tuo hengellinen ylimys olikin tosiaan huomiota ja arvoa herättävä olento. Nuoruudessaan hän oli ollut vallan kaunis ja tahtoi kernaasti vielä vanhanakin siltä näyttää. Hänen piispallinen pukunsa oli komean komea, kalliimmilla turkiksilla reunustettu ja peitetty verrattomista pitseistä tehdyllä kardinalikauluksella. Sormukset hänen sormissaan olivat hyvän paronitilan arvoiset, ja kaapun päähineessä, joka hänellä nyt kuumuuden tähden oli aukinaisena ja taaksepäin heitettynä, näkyi puhtaasta kullasta tehtyjä solkia sen kiinnipitämistä varten. Hänen pitkä harmahtava partansa valui alas rinnalle. Häntä seurasi kaksi acolytiä eli kuoripoikaa, joista toinen, itämaiseen tapaan, hankki hänelle tekosiimestä varjeten häntä palmulehdistä tehdyllä varjostimella, ja toinen riikinkukon höyhenistä kudotulla viuhkalla löyhytteli vilvotusta korkea-arvoiselle herralleen.
Kun Tyron piispa astui skotlantilaisen ritarin majaan, oli sen omistaja poissa, ja maurilainen lääkäri, jota hän oli tullut katsomaan, istui vielä samassa asemassa, johon de Vaux oli jättänyt hänen pari tuntia sitten, jalat ristissä lehdistä kudotulla matolla, potilaansa vieressä, joka näkyi sikeästi nukkuvan ja jonka valtasuonta hän silloin tällöin koetteli. Piispa jäi hänen eteensä ääneti seisomaan muutamaksi minuutiksi, ikäänkuin odottaen jotain nöyrää tervehystä, eli ainaki että saraceni näyttäisi hänen arvokkaasta käytöksestänsä hämmästyneeltä. Vaan Adonebek El Hakim silmäili häntä vain sivumennen ja kun piispa viimein häntä tervehti maassa käytetyllä frankin kielellä, vastasi hän siihen ainoastaan tavallisella itämaisella tervehyksellä: "Salem aleikum — rauha olkoon teille".
"Oletko sinä lääkäri, uskoton?" sanoi piispa, vähän loukattuna tästä kylmäkiskoisesta vastaanotosta. "Minä haluaisin sinun kanssasi haastella siitä taiteesta".
"Jos lääkäritaitoa ollenkaan tunnet", vastasi El Hakim, "tulisi sinun tietää, että lääkärit eivät pidä neuvotteluita ja keskusteluita potilastensa sairashuoneessa. Kuule", hän lisäsi, kun susikoiran murina kuului sisimmäisestä huoneesta, "koirakin voipi sinua opettaa, Ulema. Sen luonnonvaisto käskee sen olla haukkumatta sairaan kuullen. Tule ulos teltasta", hän sanoi, nousten ylös ja mennen edellä, "jos sinulla on mitään minulle sanomista".
Vaikka saracenilaisen lääkärin puku oli yksinkertainen ja hänen ruumiinrakennuksensa hento tuon pitkän pappismiehen ja jättiläisentapaisen englantilaisen paronin rinnalla, oli hänellä kumminkin jotain kunnioitusta vaativaa katsannossaan ja käytöksessään, joka pidätti Tyron pispaa kaunistelematta lausumasta sitä mielipahaa, minkä hän tunsi tästä peittelemättömästä nuhteesta. Kun he seisoivat majan ulkopuolella, hän äänetönnä hetken katseli Adonebekiin, ennenkuin saattoi päättää millä tavoin paraiten uudistaa keskustelua. Hivukset eivät näkyneet arapialaisen korkean nahkatakin alta, ja se peitti myöski osan otsasta, joka näytti korkealta ja leveältä, sileältä ja rypyttömältä, samoin kuin hänen poskensaki, sikäli kuin ne näkyivät hänen pitkän partansa varjosta. Ennen olemme jo maininneet kuinka terävät hänen mustat silmänsä olivat.
Hänen ilmeisestä nuoruudestaan kummastuneena pappi viimein ryhtyi puhumaan, kun toinen ei näyttänyt aikovan vaitioloa häiritä, kysyen arapialaiselta, kuinka vanha hän oli?
"Tavallisten ihmisten vuosia", sanoi saraceni, "luetaan heidän ryppyjensä jälkeen; viisasten heidän tutkimustensa jälkeen. Minä en rohkene ilmottaa itseäni vanhemmaksi, kuin sata hegiran vaihosta[1]".