"Hän vaatii läsnäoloasi nyt paikalla", vastasi kääpiö, "ja ilman sitäkään ajanhukkaa, minkä kymmenen hietajyväsen vieriminen tiimalasiin vaatii. — Kuule, sinä kylmäverinen ja luuleva ritari, nämä ovat hänen omat sanansa: "sano hänelle että ne kädet, jotka ruusunkukkasia pudottavat, voivat laakereitaki tarjota".
Tämä viittaus heidän kohtaukseensa Engaddin kappelissa johti tuhansia muistelmia sir Kennethin mieleen ja sai häntä varmasti uskomaan että kääpiö oli tositoimessa. Ruususilmikot, vaikka kuihtuneet, olivat yhä tallella hänen haarniskansa alla sydämen kohdalla. Hän oli ääneti mietteissänsä, vaan ei voinut päättää tämän tilaisuuden hylkäämistä — ainoan, joka ehkä koskaan oli hänelle tarjona suosion saavuttamiseksi sen silmissä, jota hän piti sydämensä hallitsiattarena. Kääpiö sillä välin enensi hänen mielenhäiriötänsä, vaatien häntä joko antamaan sormusta takaisin taikka hetimiten matkalle lähtemään.
"Odota, odota vielä hetki", sanoi ritari ja rupesi itsekseen tuumimaan: — "Olenko minä Richard kuninkaan orja ja alamainen, eli vapaa ritari, joka olen uhrannut itseni ristin palvelukseen? — Ja ketä olen tänne keihäälläni ja miekallani tullut kunnioittamaan? Pyhää asiaamme ja verratonta neitoani".
"Sormus, sormus!" huusi kääpiö kärsimättömästi; "uskoton ja hidasteleva ritari, anna takaisin sormus, jota olet kelvoton koskemaan tai katselemaan."
"Hetkinen vain, hetkinen, hyvä Nectabanus", sanoi sir Kenneth, "älä häiritse mietteitäni. — Entäs jos saracenit äkkiä leiriimme ryntäsivät? Seisoisinko silloin tässä kuni Englannin vannonut vasalli vartioitsemassa ettei sen kuninkaan ylpeys tulisi loukkausta kärsimään; vai kiiruhtaisinko vallille pyhän ristin puolesta sotimaan? — Varmaankin vallille; ja Jumalan kunniaa lähinnä on minulle armahan lemmittyni käskyt. — Ja kumminkin — Leijonasydämen määräys — oma lupaukseni! Nectabanus, minä rukoilen vielä kerran sinua, sano, saatatko minua etäälle täältä?"
"Tuolle teltalle vain", vastasi Nectabanus; "ja koska sinun välttämättä täytyy se tietää, niin kuutamo kirkastaa sitä kullattua palloa, joka sen kattoa koristaa ja joka on kuninkaallisten lunnaitten arvoinen".
"Minä voin silmänräpäyksessä palata takaisin", sanoi ritari, epätoivon rohkeudella jättäen seurauksia ajattelematta. "Minä voin sieltä kuulla koirani haukkumisen, jos kukaan lippua lähenee — minä tahdon heittäytyä neitoni jalkain juureen ja pyytää häneltä lupaa saada palata takaisin vahtipaikalleni. — Tänne, Roswal!" — Hän kutsui koiraansa ja nakkasi päällysviittansa lipunvarren viereen — "vartioitse tässä äläkä salli kenenkään lähestyä".
Tuo majesteetillinen koira katsoi herraansa kasvoihin, ikäänkuin vakaantuakseen että ymmärsi hänen käskyään, ja asettui sitten viitan viereen korvat höröllään ja pää pystyssä, ikäänkuin hän täydelleen olisi käsittänyt, mitä virkaa hänen tuli toimittaa.
"Tule nyt, hyvä Nectabanus", sanoi ritari, kiirehditään noudattamaan niitä käskyjä joita olet tuonut".
"Kiirehtiköön joka tahtoo", sanoi kääpiö äreästi; "sinulla ei ole ollut kiire tottelemaan kutsumustani, enkä minä voi kulkea yhtä joutusaan kuin sinä pitkillä säärilläsi — sinähän et kävele kuin ihminen, vaan harppaat kuin kamelikurki korvessa".