"Menkää sentään, teidän majesteetinne", sanoi lady Kalista, joka parhaiten tunsi kuninkaattaren luonteen; "leijona raivossaan ei voisi nähdä tuommoista vartaloa ja tuommoisia kasvoja asettumatta kovimmastaki vihastaan — vielä vähemmin rakastava ritari, kuin Richard, jolle halvin sananne on käsky".

"Niinkö luulet Kalista?" sanoi kuninkaatar. "Ah, sinä tiedät vähän — vaan kuitenkin tahdon mennä. — Mutta mitäs nyt — mitä tämä tahtoo sanoa? Te olette pukeneet minun viheriään, jota väriä hän inhoo. Antakaa mulle sininen kleninki ja hakekaa esiin ne rubiniset kaulavitjat, jotka olivat osa Kypron kuninkaan lunnaista; ne ovat joko rautalippaassa tai jossai muualla".

"Kaikkea tätä, kun ihmisen henki on kysymyksessä!" sanoi Edith sydäntyneenä; "noin paljon ei kukaan voi kärsiä. Älkää nähkö vaivaa, teidän majesteetinne, minä lähden itse kuningas Richardin tykö. — Tämä asia koskee minua. Minä tahdon tietää josko on luvallinen kohdella tyttöparkaa, joka on hänelle sukua, niin kunniaa loukkaavalla tavalla, että hänen nimeänsä väärin käyttämällä urhoollinen ritari houkutellaan vahtipaikaltaan ja saatetaan henkensä ja kunniansa menettämisen vaaraan sekä Englannin kunnia tehdään koko kristityn armeijan pilkan esineeksi".

Hämmästyen ja kummastellen Berengaria kuunteli tätä odottamatonta vihastuksen purkamista. Vaan kun Edith aikoi teltasta lähteä, huudahti hän, vaikka heikolla äänellä: "pidättäkää häntä, pidättäkää häntä!"

"Teidän täytyy todella jäädä tänne, jalo lady Edith," sanoi Kalista, hiljaa tarttuen häntä käsivarteen, "ja te, majesteeti, nyt varmaan lähdette, kauvemmin viivyttelemättä. Jos lady Edith yksin menee kuninkaan tykö, suuttuu hän kauheasti, eikä hänen vihansa silloin asetu yhdestä hengestä".

"Minä lähden, minä lähden", sanoi kuninkaatar mukautuen täytymykseen; ja vastahakoisesti Edith jäi odottamaan hänen valmistumistansa.

Nyt kiirehdittiin niin paljon, kuin Edith saattoi haluta. Kuninkaatar heitti joutusasti yllensä leveän viitan, joka peitti epäjärjestystä hänen puvussaan ja riensi leijonasydämisen miehensä teltalle, Edith ja hovinaiset seurassaan sekä muutamain upseerein ja sotamiesten saattamana.

Seitsemästoista luku.

Jos joku hivus hänen päässään henki
Ois, josta armoa nyt pyytäisivät
Ystävät, neljä kertaa lukusammat,
Jokainen henki sentään sammuisi,
Kuin tähdet aamulla — tai kuni lamput,
Jotk' iloa yöllist' on valaisseet,
Sammutetaan, kun vieraat ovat menneet.

*Vanha näytelmä.*