»Tyttö», vastasi Ranald, »jos olisit kauemman aikaa elänyt meidän joukossamme, niin olisit paremmin oppinut eroittamaan totuuden oikean äänen. Tälle saksilaisherralle ja Ardenvohrin ritarille tahdon antaa semmoiset todistukset puheeni totuudesta, että uskomattomimmankin täytyy uskoa. Mene sinä sill'aikaia pois—minä rakastin lapsuuttasi, minä en vihaa nuorta ikääsi—ei mikään silmä inhoa ruusunkukkaa, vaikka se kasvaakin okaisessa pensaassa,—ja ainoastaan sinua on minun sääli, kun muistelen, mitä nyt pian tapahtuu. Mutta se, joka tahtoo kostaa viholliselleen, ei saa peräytyä, vaikka viatonkin saa samassa häviössä surmansa».

»Hänen neuvonsa on hyvä, Annikka», sanoi kreivi Menteith, »menkää pois täältä, Jumalan nimeen.—Jos tässä asiassa on jotakin perää, niin teidän tutustumisenne herra Duncan Campbellin kanssa on teidän kummankin tähden paremmin valmistettava.»

»En tahdo erota isästäni, jos todella olen hänet löytänyt!» sanoi
Annikka. »En tahdo jättää häntä, kun hän on näin peloittavassa tilassa.»

»Ja isänä minä aina tahdon sinua kohdella», sanoi Duncan Campbell hiljaa.

»Sitten», virkkoi Menteith, »minä käsken viedä Mac Eaghin toiseen kamariin ja tahdon itse tutkia hänen kertomuksensa todistuksia. Ritari Dugald Dalgetty suostunee kai minua seuraamaan ja auttamaan?»

»Hyvin mielelläni», vastasi Dalgetty. »Minä voin avustaa toimittamalla confessor'in (ripittäjän) taikka asessorin virkaa, vaikkapa molempia. Ei olekaan siihen toista niin kelvollista, sillä minä kuulin koko sen jutun kuukausi sitten Inveraryn linnassa—mutta tuommoisia teloituksia, kuin Ardenvohrissa tapahtunut, on muistossani niin paljon, että ne hämmentyvät toisiinsa; ja sitä paitsi on minulla paljon tärkeämpiäkin asioita ajateltavana.»

Kuultuansa tämän suoran tunnustuksen, joka tehtiin sillä aikaa, kun he kuljettivat haavoitettua miestä pois, iski kreivi Menteith silmänsä Dalgettyyn sanomattoman vihaisen ja ylenkatseellisen näköisenä; mutta kunnon majuri oli niin itseensä tyytyväinen, ettei sitä silmänluontia käsittänyt.

KAHDESKOLMATTA LUKU.

Ma olen vapaa, niinkuin luoja meidät loi,
Kuin villit, jotka metsää samoella sai,
Ennenkuin laki orjakahleet meille toi.

Granadan valloitus.