Menteithin kreivi rupesi nyt, niinkuin oli luvannut, tarkemmin tiedustelemaan Ranald Sumun Pojan kertomaa asiaa, jonka todenperäisyys vahvistettiin myös kahden muun, armeijan oppaina olleen Sumulaisen sanoilla. Näitä kertomuksia Menteith huolellisesti vertasi siihen, mitä herra Duncan itse tiesi virkkaa linnansa ja lastensa hävityksestä; ja helppo on ymmärtää, ettei Ardenvohrin ritarin muistosta ollut haihtunut mikään tähän kauheaan ja tärkeään tapaukseen kuuluva seikka. Erinomaisen tähdellistä olikin saada näytetyksi, ettei tämä kertomus ollut valetta, jonka rosvo ehkä oli keksinyt saattaaksensa jonkun väärän henkilön Ardenwohrin herran lapsen ja perillisen arvoon.
Kenties Menteith, joka niin mielellään olisi nähnyt tämän jutun toteen näytetyksi, ei ollut kaikin puolin soveliain mies sen todenperäisyyttä tutkimaan. Mutta Sumun Poikien kertomukset olivatkin aivan mutkattomat, tarkat ja kaikissa asioissa keskenään yhtäpitävät. He mainitsivat omituisen luoman, jonka tiedettiin olleen herra Duncanin lapsessa ja jonka nyt myös havaittiin olevan Annikka Lylen vasemmassa olkapäässä. Myös muistettiin hyvin, että kun muiden lasten kurjat tähteet korjattiin, ei tästä lapsukaisesta ollut löytynyt mitään jälkeä. Näistä ynnä toisistakin todistavista seikoista, joita on tarpeeton mainita, tulivat sekä Menteith että Montrosekin, jonka jälkimäisen mieli ei ollut ennalta taipuva uskomaan, siihen varmaan vakuutukseen, että Annikka Lyleä, halpasäätyistä, ainoastaan kauneutensa ja avujensa puolesta etevää ottolasta, oli tästä lähtein kunnioitettava Ardenvohrin herran perillisenä.
Menteith riensi nyt ilmoittamaan tutkinnon päätöstä niille molemmille henkilöille, joita se likimmin koski. Rosvo puolestansa pyysi saada puhutella pojanpoikaansa, jota tavallisesti mainitsi pojaksensa.
»Te löydätte hänet», virkkoi hän, »siitä ulkohuoneesta, missä minä ensin makasin.»
Tarkan hakemisen perästä tuo metsäläispoika löydettiinkin muutamasta nurkasta, jossa hän oli piillyt märänneitten olkien peitossa, ja tuotiin vaarinsa eteen.
»Kenneth», lausui vanha rosvo, »kuule isäsi isän sanat! Muutama saksilaissoturi ja Allan Verikäsi läksivät vähän aikaa sitten tästä leiristä, mennäkseen Caberfaen maakuntaan. Vainoo heidän jälkiään niinkuin hurtta haavoitettua metsäkaurista—ui järvien poikki—kapua vuorien yli—samoa saloja myöten—älä levähdä, ennenkuin olet heidät saavuttanut.»—Pojan muoto tuimistui ukon näin puhuessa, ja käsi tarttui puukkoon, joka oli pistetty hänen repaleisen plaidinsa pitimenä olevan nahkahihnan taakse.—»Ei!» lausui vanha mies; »sinun kädestäsi hänen ei pidä saaman surmaansa. Epäilemättä he tiedustelevat sinulta sanomia leiristä—sano heille, että Annikka Lyle, harpunsoittaja, on havaittu Ardenwohrin herran lapseksi; että Menteithin thane aikoo ottaa hänet vaimoksensa papin edessä; ja että sinut on lähetetty kutsumaan vieraita häihin. Älä pysähdy kuulemaan heidän vastaustansa, vaan katoa niinkuin ukkosen salama, kun musta pilvi sen nielee suuhunsa.—Ja nyt lähde, rakkaimman poikani rakas poika! En saa koskaan enää nähdä silmiäsi enkä kuulla astuntasi kepeää sipsutusta—mutta viivy vielä hetkinen ja kuule viimeinen käskyni. Pidä muistossa sukumme kohtalo äläkä luovu Sumun Poikien ikivanhoista tavoista. Nyt olemme hajoitettu pieni parvi, jota jokainen klani miekallaan ajaa jokaisesta laaksosta, istuen omistajana niillä mailla, missä esi-isäsi hakkasivat puita ja noutivat vettä perheittensä tarpeeksi. Mutta synkimmilläkin saloilla ja vuoriston kolkoimmillakin kukkuloilla, kuule, Kenneth Erachtin poika, pidä sinä aina tahraamatta vapautesi, jonka sinulle perintöoikeudeksesi jätän. Älä sitä koskaan myö, ei kalliisiin vaatteisiin eikä kivisiin katoksiin, ei ruoalla täytettyyn pöytään eikä pehmeään untuvavuoteeseen.—Sumun poika, ole aina vapaa niinkuin esi-isäsi—niin vuorilla kuin laaksoissa, niin yltäkylläisyydessä kuin nälässä—niin lehtisen suven kuin myös rautaisen talven aikoina. Älä kumarra ketään herraksesi—älä tottele mitään lakia—älä ota äläkä maksa palkkaa—älä rakenna itsellesi tupaa—älä aitaa maata karjalaitumeksi—älä kylvä siementä. Olkoon vuoriston metsävilja laumanasi, karjanasi—ja jos et tarpeeksi saa, ryöstele sortajiemme tavaroita—sekä saksilaisten että myös niiden gaelilaisten, jotka ovat saksilaisia sydämessään, pitäen laumansa ja karjansa kalliimpana kuin kunniansa ja vapautensa. Hyvä onkin, että he niin tekevät—sitä avarampi on kostomme ala. Muista heitä, jotka ovat meidän heimokunnallemme hyvää tehneet, ja palkitse heidän hyvät tekonsa verelläsikin, jos tilaisuus niin vaatii. Jos joku Mac Jan tulisi luoksesi ja hänellä olisi itse kuninkaan pojankin pää kädessään, niin suojele häntä, vaikka kostoa himoavan isän koko armeija olisi pakenijan kantapäillä. Sillä Glencoessa ja Ardnamurchanissa me olemme saaneet rauhassa oleskella näinä menneinä aikoina. Mutta Diarmidin pojat ja Darnlinwarachin suku ja Menteithin ratsumiehet—kohdatkoon kiroukseni sinun päästäsi, Sumun Lapsi, jos jotakuta heidän nimensä omistavaa säästät, kun tilaisuus tulee heitä tuhota. Ja se tilaisuus tulee pian, sillä heidän omat miekkansa alkavat pian raadella heitä keskenänsä, ja ne, jotka hajalle lyödään, pakenevat sitten Sumun piiriin ja saavat surmansa Sumun lapsilta. Vielä kerran sanon sulle: lähde—pudista jaloistasi ihmisten asuntojen tomu, yhdentekevä rauhako vai sota on heidät tuonut yhteen. Jää hyvästi, rakkahani! Ja tulkoon sinulle niinkuin esi-isillesi kuolema, ennenkuin ruumiin heikkous, tauti taikka ikä on masentanut mielesi!—Mene—mene!—elä vapaana—palkitse hyviä tekoja—kosta suvullesi tehtyä pahaa!»
Metsäläispoika kumartui ja suuteli kuolemaisillaan olevaa suvun vanhinta otsaan. Mutta lapsuudestaan tottuneena hillitsemään kaikki ulkonaiset liikutuksen osoitukset, hän läksi kyyneltäkään vuodattamatta, jäähyväissanaa virkkamatta ja oli pian kaukana Montrosen leirin piiristä.
Dalgetty, joka oli tämän puheen loppupuolella ollut läsnä, ei oikein hyväksynyt Mac Eaghin käytöstä tässä tilaisuudessa. »Minun mielestäni, Ranald veikkonen», virkkoi hän, »sinä et ole parhaalla mahdollisella tiellä, jota kuolemaisillaan oleva mies voisi kulkea. Rynnäköt, verilöylyt, teloitukset, etukaupunkien polttamiset, ne tosin ovat soturin jokapäiväisiä tehtäviä, ja niiden puolustuksena on asian pakko, koska niitä tehdään virkavelvollisuuden vaatiessa. Ja mitä erittäin etukaupunkien polttamiseen tulee, voin sanoa, että ne ovat ikäänkuin pettureita ja murhamiehiä kaikille linnoitetuille kaupungeille. Siitä seuraa selvästi, että sotamiehen virka on Jumalalle erittäin otollinen, koska kuitenkin voimme toivoa autuutta, vaikka joka päivä teemme tuommoisia hirmutöitä. Mutta muista sentään, Ranald, ettei kuolemankieliin joutuneen soturin tapana, ei minkään eurooppalaisen valtakunnan palveluksessa, ole kerskata semmoisista teoistaan taikka kehoittaa muita samallaisiin. Vaan päinvastoin tulee silloin ilmoittaa katumusta niistä ja lukea tai pyytää toista lukemaan jotakin lohduttavaa rukousta. Ja jos tahdot, niin menen pyytämään herra markiisin kappa laista, että hän sen tekisi puolestasi. Ei juuri kuulu minun velvollisuuksiini huomauttaa sinulle näitä asioita, mutta arvelen, että omalletunnollesi mahtaisi siitä olla helpoitusta, jos eroisit täältä enemmän kristityn lailla ja vähemmän tuolla turkkilaistavalla, jota näyt olevan paraissa aikeissa noudattaa.»
Kuoleva mies (semmoiseksi sopi Ranaldia hyvin sanoa) pyysi ainoaksi vastauksekseen Dalgettyä kohottamaan häntä semmoiseen asentoon, että hän voisi katsoa ulos linnan ikkunasta. Paksu hallasumu, joka oli jo kauan väikkynyt vuorten kukkulain ympärillä, alkoi juuri painua kaikkia laaksoja ja rotkoja myöten; ja vuoriselänteen monihuippuinen harju näytti nyt mustan, katkonaisen rivinsä, ikäänkuin autio saarisarja olisi ollut kohoamassa sumun valtamerestä. »Sumun henki», lausui Mac Eagh, »sinä, jota meidän sukumme nimittää isäkseen ja suojelijakseen, ota, silloin kun tuskani on loppunut, pilvilinnaasi vastaan tämä mies, joka eläissään on sinulta niin usein turvaa saanut!» Näin lausuttuaan hän vaipui sen käsivarsille, joka häntä kannatteli, eikä enää virkkanut mitään, vaan käänsi vähäksi aikaa kasvonsa seinään päin.
»Pelkäänpä», virkkoi Dalgetty, »että ystäväni, jos hänen sydäntänsä tutkittaisiin, huomattaisiin perin vähä paremmaksi kuin pakana.» Sitten hän uudelleen tarjoutui hankkimaan sinne tohtori Wisheartin, Montrosen sotapapin. »Se herra», sanoi majuri, »on sangen taitava virassaan ja tekisi kaikista synneistäsi selvän tilin vähemmässä ajassa kuin minulta menisi yhden tupakkapiipullisen polttamiseen.»