»Saksilainen», vastasi kuoleva mies, »älä puhu enää papistasi—minä kuolen tyytyväisenä.—Onko sulla koskaan ollut vastustajaa, johon ei mikään ase pystynyt—jota luoti vältti, johon nuoli katkesi ja jonka paljas iho oli yhtä luja miekan ja väkipuukon iskuja vastaan kuin sinun teräspaitasi? Oletko koskaan semmoisesta vihollisesta kuullut?»
»Sangen usein, siihen aikaan kun Saksassa palvelin», vastasi Dalgetty. »Oli yksi semmoinen pahus Ingolstadtissa, johon ei luoti eikä teräs pystynyt. Sotamiehet saivat hänestä viimein lopun pyssynperillä.»
»Tälle viholliselle, johon ei mikään pysty», sanoi Ranald, huolimatta majurin välilauseesta, »ja jonka kädet ovat punaiset minulle kaikkein kalliimpien verestä—tälle miehelle olen nyt jättänyt perinnöksi sydämen tuskan, kateuden kiusan, toivottomuuden ja äkillisen kuoleman, taikka myös elämän, joka on kuolemaa kurjempi. Semmoiseksi tulee Allan Verikäden kohtalo, kun hän saa kuulla, että Menteith nai Annikan. Enkä pyydä mitään muuta kuin varman tiedon, että näin tapahtuu—silloin katoaa hänen kätensä kautta saadun surmani katkeruus.»
»Jos niin on laita», virkkoi majuri, »ei siitä maksa vaivaa enempää puhua. Mutta siitä pidän huolen, että niin harva kuin mahdollista saa sinut nähdä; sillä minun arveluni mukaan ei lähtötapasi ole juuri kunniaksi eikä esikuvaksi kristitylle armeijalle.» Näin sanoen hän läksi ulos huoneesta, ja Sumun Poika veti pian sen perästä viimeisen hengenvetonsa.
Sillä välin Menteith, jättäen isän ja tyttären, jotka nyt uudestaan olivat löytäneet toisensa, keskinäisten, sekanaisten tunteittensa haltuun, keskusteli hartaasti Montrosen kanssa tämän keksinnön seurauksista. »Nyt minä näkisin», virkkoi markiisi, »jos en jo ennenkin olisi sitä huomannut, että teidän ilonne tästä keksinnöstä, rakas Menteith serkkuni, on likeisessä yhteydessä oman onnenne kanssa. Te rakastatte tätä uudesti löydettyä neitoa, ja hän rakastaa teitä. Sukuperän suhteen ei siinä ole mitään vastaan sanottavaa; kaikissa muissakin suhteissa ovat hänen onnenlahjansa omienne vertaiset—mutta huomatkaa kuitenkin muuan seikka. Ritari Duncan Campbell on uskonkiivailija—ainakin presbyteriläinen—ja kapinassa kuningasta vastaan! Hän on meidän seurassamme ainoastaan sentähden, että joutui sotavangiksi, ja meillä on, pelkään ma, vielä pitkällinen keskinäissota edessämme. Lieneekö nyt, mitä itse arvelette, Menteith, sopiva aika kosiaksenne Ardenvohrin herran perillistä? Taikka mikä takaa, että herra Duncan nyt ottaa pyyntönne korviinsa?»
Rakkaus, joka on monineuvonen ja puheissa taitava asianajaja, kuiskasi nuorelle herralle tuhannet vastaukset, joilla nämä vastasyyt kumottiin. Hän huomautti Montroselle, että Ardenvohrin herra ei ollut mikään kiivastelija, yhtä vähän uskonnollisissa kuin valtiollisissa asioissa. Hän muistutti omaa tunnettua ja koeteltuakin hartauttaan kuninkaan asian puolesta, viitaten siihen, että sen vaikutus saattoi laajentua ja vahvistua naimisliitosta Ardenvohrin perillisen kanssa. Hän veti esiin, kuinka vaarallinen Duncan Campbellin haava oli; kuinka arveluttava asia olisi, jos sallittaisiin kuljettaa tämä nuori neito Campbellien maahan, sillä jos hänen isänsä kuolisi tahi pysyisi kauan sairaana, joutuisi hän välttämättömästi Argylen markiisin holhottavaksi. Menteith viittasi, kuinka silloin kaikki hänen toiveensa olisivat turhat, ellei hän tahtoisi tahrata kunniaansa ja ostaa Argylen suosiota kuninkaan puolueesta luopumalla.
Montrose myönsi nämä syyt tärkeiksi ja tunnusti myös katsovansa kuninkaan asialle edulliseksi että tämä kysymys, vaikka se oli hieman vaikea, saatettaisiin ratkaisevaan loppuun mitä pikemmin, sitä paremmin.
»Minä soisin», virkkoi hän, »että kaikki jo olisi ratkaistu tavalla tai toisella ja että tämä ihana Briseis[39] vietäisiin pois leiristämme ennen meidän vuorelais-Achilleksen, Allan Mac Aulayn, palaamista.— Pelkään, että siltä kulmalta nousee paha sota, Menteith—ja luullakseni olisi ehkä parasta, että päästämme herra Duncan Campbellin kotiinsa kunniasanallaan vangittuna ja että te saattomiehenä menette hänen ja neiti Annikan kanssa. Matka kävisi melkein koko ajan vesiä myöten, niin että siitä ei tule kovin paljon vaivaa hänen haavalleen—ja teidän oma haavanne, ystäväni, olkoon kunniallisena syynä, jolla voitte selittää jonkunaikaista poissa-oloanne leiristämme.»
»Ei suinkaan!» lausui Menteith. »Vaikka sen kautta kadottaisimme tämän saman toivon, joka juuri nyt on minulle koittanut, en tahdo kuitenkaan jättää leiriänne, jalo herra kenraali, niin kauan kuin siinä on kuninkaallinen lippu liehumassa. Ansaitsisinpa todella, että tähän mitättömään raamuun tulisi syöpä ja söisi kelvottomaksi koko miekkakäsivarteni, jos katsoisin sen riittäväksi syyksi ollakseni jouten tällä kuninkaan asialle ratkaisevalla hetkellä!»
»Onko tämä siis järkkymätön päätöksenne?» kysyi Montrose.