»Yhtä järkkymätön kuin Ben-Nevis vuorten perustus», lausui nuori herra.
»Sitten», virkkoi Montrose, »teidän pitää, hetkeäkään viipymättä, pyrkiä Ardenwohrin herran puheille. Jos hänen vastauksensa on teille suosiollinen, niin itse puhuttelen vanhempaa Mac Aulayta ja tahdon keksiä keinoja pitääkseni hänen veljeänsä kaukana toimessa siksi, kun Allanin ensi vihastus tästä toivonsa tyhjäksi menemisestä on asettunut. Voi jospa hänen mieleensä astuisi joku ilmestys taivaasta, niin ihana, että se haihduttaisi kaiken muiston Annikka Lylestä! Sen te, Menteith, kenties katsotte mahdottomaksi?—No hyvä, käykäämme siis kumpikin omaan palvelukseemme, te Cupidon, minä Marsin.»[40]
He erosivat, ja tehdyn välipuheen mukaan Menteith pyysi aikaiseen seuraavana aamuna saada kahden kesken puhua haavoitetun Ardenvohrin herran kanssa ja kosi häneltä hänen tytärtään. Heidän keskinäisen rakkautensa tiesi Duncan Campbell jo ennemmin; mutta hän ei kuitenkaan ollut odottanut näin aikaista kosintaa Menteithin puolelta. Hän vastasi siis ensiksi antaneensa kenties liiankin paljon valtaa omalle erinäiselle ilolleen tällä hetkellä, kun hänen klanillensa oli sattunut niin paha vastoinkäyminen ja häväistys. Tästä syystä hän ei mielellänsä tahtonut näin onnettomalla ajalla vielä enempää ajatella oman perheensä etua. Ja kun korkeasukuinen kosija pyyteli vielä hartaammasti, vaati Duncan Campbell saada ensin pari tuntia keskustella ja neuvotella tyttärensä kanssa tästä tuiki tärkeästä aineesta.
Tämän keskustelun ja neuvottelun päätös oli Menteithille edullinen. Duncan Campbell huomasi uudesti löydetyn tyttärensä onnen ilmeisesti riippuvan liitosta tämän rakastajan kanssa. Ja hän ymmärsi myös, että jos ei tätä nyt kohta päätetty, niin Argyle estäisi sitä tuhannella vastuksella huolimatta siitä, että vävy kaikin puolin oli otollinen Ardenwohrin ritarille itselle. Menteithin luonnonlaatu oli niin jalo ja hänen sukunsa sekä rikkautensa arvo niin suuri, että siinä oli Duncan Campbellin silmissä täysi vastapaino heidän erimielisyydelleen valtiollisissa asioissa. Tuskinpa hän olisi muutenkaan, vaikka hänen oma mielensä tästä naimisliitosta ei olisikaan ollut näin suosiollinen, voinut olla käyttämättä tilaisuutta toimittaa iloa uudesti löydetylle, kauan kaivatulle lapselleen. Paitsi sitä oli myös jokin ylpeyden tunne yllyttämässä häntä tähän päätökseen. Vähän masentavaa ylpeydelle olisi ollut, jos olisi täytynyt Ardenvohrin perintötyttärenä näyttää maailmalle Darnlinwarachin linnassa kasvanutta köyhää elättiä ja harpunsoittajaa. Mutta jos samassa saattaisi julistaa hänet Menteithin kreivin kihlatuksi morsiameksi tahi vihityksi vaimoksi, jonka liiton perustuksena oli hänen alhaisuutensa aikana syttynyt rakkaus, niin siinä olisi vakuutus maailmalle, että Annikka oli kaikkina aikoina ollut nykyisen korkean säätynsä arvoinen.
Näiden syitten vaikutuksesta Duncan Campbell siis ilmoitti nuorelle pariskunnalle suostumuksensa määräten, että Montrosen sotapappi saisi vihkiä heidät yhteen linnan kappelissa niin harvain vierasten läsnäollessa kuin suinkin mahdollista. Mutta kun Montrosen täytyisi marssia pois Inverlochysta, johon lähtöön käsky tulisi luultavasti muutamien päivien kuluttua, piti nuoren kreivinnan, niin sovittiin, seurata isäänsä hänen linnaansa ja asua siellä siksi, kun valtiolliset asiat sallivat Montrosen kunniallisesti ottaa eronsa nykyisestä sotavirastaan. Näin tehtyään päätöksensä Duncan Campbell ei antanut tyttärensä neitseellisen ujouden viivyttää sen toimeenpanoa. Vihkiäiset määrättiin siis pidettäviksi seuraavana iltana, joka oli toinen tappelun perästä.
KOLMASKOLMATTA LUKU.
Mun sinisilmän' on hän rosvonnut,
Jonk' olin verin, vaivoin ansainnut.
Popen Iliadista.
Monesta syystä oli välttämätöntä, että Angus Mac Aulayn, joka oli niin kauan ollut Annikka Lylen hyväntahtoisena suojelijana, piti saada tieto, mikä muutos oli tapahtunut hänen ottosisarensa onnessa, ja lupauksensa mukaan Montrose siis ilmoitti hänelle nämä merkilliset tapaukset. Mac Aulayn mielenlaadun ajattelematon ja kevytmielinen huolettomuus vaikutti, että hän osoitti paljoa enemmän iloa kuin kummastusta Annikan hyvästä onnesta. Hän ei sanonut epäilevänsäkään, että tämä onni oli ansion mukainen ja että Annikan kautta, jota aina oli kasvatettu uskolliseksi alamaiseksi, joutuisivat tuon tylyn, uskonkiihkoisen vanhan herran perintömaat jollekulle kuningasta rakastavalle, kelpo pojalle. »Enpä panisi vastaan, jos veljeni Allan tahtoisi koettaa onneansa», lisäsi hän »huolimatta siitä, että herra Duncan Campbell on ainoa mies, joka koskaan on sanonut, että Darnlinwarachin linnassa ei suoda vieraanvaraa. Annikka Lyle on aina osannut päästää lumouksesta Allanin synkän hengen ja kukaties veljeni muuttuisi naimisen kautta enemmän tämän maailman ihmiseksi?»
Kiireesti keskeytti Montrose tämän pilvilinnan rakentamisen, ilmoittaen hänelle, että neiti Annikka jo oli saanut kosijan ja mennyt kihloihin, ja että hän oli isänsä suostumuksella nyt kohta vihittävä Aulayn sukulaisen Menteithin puolisoksi. Ja vielä hän lisäsi pyytävänsä Angus Mac Aulaytä olemaan vihkiäisissä läsnä, jolla pyynnöllä tahtoi osoittaa, kuinka suuressa arvossa he pitivät neidon monivuotista suojelijaa. Mac Aulay tuli tämän sanoman kuultuansa sangen ykstotiseksi ja oikaisi vartalonsa suoraksi niinkuin mies, joka arvelee, ettei hänestä ole arvon mukaan lukua pidetty.