»Minun mielestäni», virkkoi hän, »olisi aina osoittamani ystävällisyys tätä nuorta neitiä kohtaan, joka niin monia vuotia asui katokseni suojassa, vaatinut hiukan enempääkin tässä tilaisuudessa, paitsi tämmöistä pelkkää kohleliaisuustemppua. Olisipa», arveli hän, »minulla toki, mitään liikoja vaatimatta, pitänyt olla se oikeus, että olisi kysytty minun neuvoani. Kyllä minä suon sukulaiselleni Menteithille kaikkea hyvää; hartaampaa hyvänsuojaa ei hänellä saata olla; mutta hän on, se mun täytyy sanoa, liiaksi hätäillyt tässä asiassa. Allanin rakkaus neiti Annikkaan oli aivan hyvin tietty; enkä kumminkaan voi käsittää, miksi hänen oikeutensa tuon nuoren tytön kiitollisuuteen piti näin syrjään sysättämän, niin ettei siitä vähääkään keskusteltu ennakolta».
Montrose ymmärsi liiankin selvään, mitä nämä kaikki puheet tarkoittivat; hartaasti hän siis pyysi Angusta ajattelemaan asiaa järkevästi ja miettimään, olisiko luultavaakaan, että Ardenvohrin herra voisi luovuttaa ainoan perillisensä Allanille, jossa epäilemättä oli monta etevää avua, mutta niiden rinnalla taas toisia luonteenominaisuuksia, mitkä peittivät edelliset ikäänkuin pilvellä, niin että Allan oli pelotuksena kaikille, joiden seurassa hän oleskeli.
»Herra markiisi», sanoi Angus Mac Aulay; »minun Allan-veljessäni, niinkuin meissä kaikissa Jumalan luomissa, on vikoja yhtä hyvin kuin ansioitakin. Mutta hän on uljain, urhoollisin mies koko armeijassanne, tulkoon sitten toinen sija kelle hyvänsä; ei hän siis ole millään muotoa ansainnut sitä, että te, korkeasti kunnioitettava herra—ja samoin myös meidän oma läheinen sukulaisemme—ja tuo nuori neito, joka kaikesta, mitä hänellä on, olisi kiitollisuuden velassa Allanille ja Allanin suvulle—että te kaikki olette pitäneet niin varsin vähän lukua hänen onnestaan tahi onnettomuudestaan.»
Turhaan yritti Montrose selittää asiaa toiselta taholta; Allan oli päättänyt katsoa sitä tältä kannalta, ja hänen älynsä oli sitä ahdasta laatua, johon ei mikään vastasyy mahdu, kun kerran jokin ennakkoluulo on siinä saanut asuntonsa. Montrose muutti nyt puhetapansa ankarammaksi ja käski Anguksen pitää vaari, ettei hän antaisi valtaa tunteille, joista voi tulla vahinkoa kuninkaallisen majesteetin palvelukselle. Hän ilmoitti erittäin tahtovansa, ettei keskeytettäisi Allanin toimia siinä asiassa, jolle hän nyt oli lähetetty; sillä »se asia», sanoi Montrose, »on suuresti kunniaa tuottava hänelle itselleen, ja luultavasti lähtee siitä myös sangen suuri hyöty kuninkaalle. Sentähden toivon, ettette lähetä hänelle sanomia toisista asioista ettekä nosta mitään eripuraisuutta, joka voisi vetää pois hänen huomionsa tästä tärkeästä toimesta.»
»En minä», vastasi Angus jotenkin ynseästi, »ole mikään riidan nostaja; päinvastoin mieluummin tahtoisin olla rauhan sovittaja. Minun veljessäni, yhtä hyvin kuin useimmissa miehissä, on omien riita-asiainsa ratkaisija—ja mitä sanomien saamiseen tulee, arvelevat kaikki ihmiset niiden tulevan Allanille toista tietä kuin tavallisten sanansaattajain kautta. Älkää siis liioin kummastuko, jos saatte hänet nähdä täällä aikaisemmin kuin odotitte.»
Lupaus, ettei hän itse sekaantuisi asiaan, oli ainoa, mitä Montrose sai tältä mieheltä, joka kuitenkin muuten aina oli sangen hyvänsävyinen, paitsi kun asia koski hänen ylpeyttään, erinäistä etuaan taikka juurtuneita luulojaan. Ja sikseen markiisin nyt täytyi jättää asia ensi aluksi.
Montrose oli päättänyt kutsua myös majuri Dalgettyn vieraaksi siitä syystä, että hänelle oli uskottu edellisistäkin seikoista tietoa, ja muuten oli syytä toivoa, että hän helpommin kuin Mac Aulay suostuisi tulemaan vihkiäisiin tahi kumminkin hääpitoihin. Mutta häntäkin epäilytti; hän katsahti nuttunsa kyynärpäihin ja nahkahonsujensa polviin ja mutisi jonkunlaisen vastahakoisen suostumuksen siinä tapauksessa, että hän, neuvoteltuaan jalosukuisen ylkämiehen kanssa, näkisi sen mahdolliseksi. Montrose vähän kummastui, mutta oli kovin ylpeä ilmoittaaksensa pahaa mieltään, jonkatähden siis antoi Dalgettyn käydä omaa tietänsä.
Majurin tie kävikin nyt kohta sulhasmiehen kamariin. Siellä Menteith par'aikaa haki niistä vähistä vaatevaroista, mitä hänellä oli sotaretkellä mukanaan, semmoista pukua, joka tässä juhlallisuudessa näyttäisi paraimmalta. Majuri Dalgetty astui sisään ja toivotti sangen yksitotisen näköisenä onnea nyt lähellä olevaan riemujuhlaan, »josta kuitenkin minun, suureksi mielipahakseni, täytyy jäädä pois.—Suoraan sanoen», lisiisi hän, »minä olisin vain häväistykseksi juhlallisuudelle, sillä minulla ei ole mitään häävaatteita. Ratkeamat ja halkeamat vierasten puvussa saattaisivat ennustaa samallaisia vikoja teidän avio-onnessanne. Ja puhuakseni suuni aivan puhtaaksi, herra kreivi, te voitte osaksi syyttää itseänne siitä, ettette saa nähdä minua vieraananne. Te, näet, laitoitte minut hullun työhön, kun lähetitte ottamaan sitä nahkapukua Cameronien saaliskasasta—yhtä hyvin olisi voinut lähettää minut ottamaan naula tuoretta voita Mustin kidasta. Minulle ei vastattu muulla tavalla, herra kreivi, kuin väkipuukkojen ja miekkain heiluttamisella ja jonkunlaisella murinalla ja ärinällä, joka oli olevinansa heidän omaa kieltänsä. Minä puolestani arvelen, etteivät nuo vuorelaiset mahda olla paljoa parempia kuin ilmipakanat, ja minulla on ollut paljon pahennusta siitä tavasta, jolla tuttavani Ranald Mac Eagh katsoi hyväksi rumputtaa viimeistä marssiansa vähän aikaa sitten.». Menteith oli semmoisella tuulella, että kaikki asiat ja kaikki ihmiset olivat hänestä hauskat, ja ritari Dugald Dalgettyn yksitotinen valitus huvitti häntä suuresti. Hän pyysi, että ritari tekisi niin hyvin ja ottaisi omakseen sangen sievän nahkaisen puvun, joka oli levitetty lattialle. »Tosin», sanoi Menteith, »olin aikonut sitä omaksi sulhaspuvukseni, koska se on sotaisista vaatteuksistani vähimmin peloittava; sillä rauhanaikuista minulla ei ole täällä yhtään.»
Majuri esteli hiukan, niinkuin sopikin, ei tahtonut millään muotoa ryöstää häneltä ja niin edespäin. Mutta viimein hänelle hyväksi onneksi sattui päähän, että olisi paljoa enemmän sotalain mukaista, jos kreivi vihittäisi itsensä rinta- ja selkärautoihin puettuna. Semmoisessa puvussahan majuri oli ennenkin kerran nähnyt sulhasmiehen, silloin kun prinssi Leo Wittelsbachilainen nai Saksin vaaliruhtinaan, vanhan Yrjö Fredrikin nuorimman tyttären, Kustaavus Adolfuksen, Pohjoismaiden j.n.e. läsnäollessa. Hyvänsävyinen nuori kreivi naurahti ja suostui; ja tällä lailla saatuansa edes yhden iloisen vierasnaaman hääjuhlaansa varten hän puki päälleen kepeän, koristeilla varustetun haarniskan, joka oli peitetty osaksi samettiviitalla, osaksi leveällä sinisellä silkkivyöhiköllä, joka riippui hänen olkapäästänsä niinkuin hänen säätynsä ja silloinen muoti vaati.
Kaikki oli valmiina; maan tavan mukaan ei sulhasen ja morsiamen ollut lupa sinä päivänä enää nähdä toisiansa ennenkuin alttarin edessä. Jo olikin kello lyönyt, kutsuen sulhasta kappeliin, ja tämä odotti viereisessä eteishuoneessa, että markiisi, joka oli ollut niin hyvä ja luvannut toimittaa morsiamen isän virkaa tässä tilaisuudessa, saapuisi paikalle. Jokin armeijaa koskeva asia oli näet äkkiä vaatinut Montrosen tointa, ja niinkuin on helppo ymmärtää, odotteli Menteith hänen tuloansa jotenkin maltittomalla mielellä; ja kuullessaan oven aukeavan hän sanoi nauraen: »Te olette myöhästynyt paraatiin.»