»Kun et vain sanoisi minua liian aikaiseen tulleeksi», tiuskasi Allan Mac Aulay, sisään hyökäten. »Vetäise miekkasi tupesta, Menteith, ja puolusta itseäsi kuin mies taikka kuole kuin koira!»
»Sinä olet hullu, Allan!» vastasi Menteith, yhtä paljon kummastuneena hänen äkillisestä ilmaantumisestaan kuin hänen käytöksensä sanomattomasta vimmasta. Allanin posket olivat kalmankarvaiset—silmät tuijottivat, pyrkien ulos kuopistaan—vaahtoa oli suun edessä ja hänen liikkeensä olivat aivan kuin mielipuolen.
»Sinä valhettelet, petturi!» oli vimmainen vastaus. »Se on valhe, niinkuin kaikki muukin, mitä olet minulle sanonut, on valhetta. Koko elämäsi on yhtä valhetta!»
»Jos en olisi lausunut todellista ajatustani, kun sanoin sinua hulluksi», virkkoi Menteith suuttuneena, »niin sinun oma elämäsi tulisi sangen lyhytaikuiseksi. Missä asiassa syytät minua valhettelijaksi.»
»Sinä sanoit minulle», vastasi Mac Aulay, »ettet kosisi Annikka Lyleä!—Valhettelija ja petturi!—odottaahan hän sinua nyt alttarin edessä.»
»Sinä se olet, joka valhettelet», väitti Menteith.
»Minä olen sanonut sinulle, että hänen sukuperänsä tietämättömyys oli meidän liittomme ainoa este. Se on nyt poistunut—ja mimmoiseksi arvelet itseäsi, että minun muka pitäisi sinun tähtesi luopua oikeudestani?»
»Paljasta sitten miekkasi», sanoi Mac Aulay, »kyllä me toisemme ymmärrämme.»
»Ei nyt», vastusti Menteith, »eikä tässä paikassa. Tunnethan minut hyvin, Allan—odota huomispäivään, niin saat miekan kalistelemista tarpeeksesi.»
»Juuri tänä päivänä, tänä hetkenä, taikka ei koskaan», vastasi Mac Aulay. »Sinun voitonriemusi ei saa kestää yli sen tunnin, joka par'aikaa löi. Menteith, sukulaisuutemme tähden—yhteisten tointemme ja taistelujemme tähden—paljasta miekkasi ja puolusta henkeäsi!» Näin puhuen hän tarttui kreiviä käteen ja puristi sitä niin vimmaisella hartaudella, että kynsien alta purskahti verta. Menteith sysäsi hänet väkisin pois luotansa, huutaen: »Mene tiehesi, hullu mies!»