»No sitten käyköön ilmestysnäkyni toteen!» huusi Allan ja vetäen tupesta tikarinsa hän iski sen koko jättiläisvoimallansa kreivin rintaan. Rintahaarniskan vastustus poikkeutti aseen kärjen ylöspäin, mutta syvä haava aukesi kuitenkin kaulan ja hartian välillä ja iskun voima kaatoi sulhasen pitkälleen lattialle. Montrose astui samassa eteishuoneeseen; ja hääväki oli melusta säikähtyneenä suuresti peloissaan ja hämmästyksissään. Mutta ennenkuin Montrose oli oikein nähnytkään, mitä oli tapahtunut, oli Allan karannut hänen sivutsensa ja tuiskuna törmännyt linnan portaista alas. »Vartijat, portti kiinni!» huusi Montrose. »Ottakaa hänet kiinni!—Tappakaa hänet, jos vastarintaa tekee!—Kuolla hänen pitää, vaikka olisi oma veljeni!»
Mutta toisella tikariniskulla Allan kaatoi vartijana seisovan sotamiehen, samosi leirin läpi niinkuin vuoriston metsäkauris—vaikka kaikki, jotka olivat hätähuudon kuulleet, ajoivat takaa—heitti itsensä jokeen, ui toiselle rannalle ja katosi metsään. Samana iltana läksi hänen veljensä Angus väkineen myös Montrosen leiristä ja meni kotiinsa, josta he eivät enää palanneet armeijan yhteyteen.
Allanista on saatu se tieto, että hän ihmeen lyhyen ajan kuluttua sen jälkeen kun oli murhansa tehnyt, ryntäsi sisään erääseen saliin Inveraryn linnassa, missä Argyle par'aikaa piti neuvottelua. Allan viskasi siellä verisen puukkonsa pöydälle.
»Onko se Jaakko Grahamen[41] verta?» kysäisi Argyle, jonka silmistä loisti hirmuinen toivon välähdys sekaisin sen säikähdyksen kanssa, jonka tämä äkillinen ilmestys tietysti nosti.
»Se on hänen lellipoikansa verta», vastasi Mac Aulay. »Se on sitä verta, jota minun täytyi kohtalon määräyksen mukaan vuodattaa, vaikka mieluummin olisin vuodattanut omani!»
Näin puhuttuaan hän kääntyi ja läksi pois linnasta, eikä siitä hetkestä enää ole mitään varmaa tietoa hänen vaiheistaan. Kenneth pojan nähtiin kolmen muun Sumulaisen kanssa pian sen perästä kulkevan Loch Finen poikki, josta voi päättää, että he vainosivat hänen jälkiänsä ja että hän heidän käsistään sai surmansa jossakin tietymättömässä erämaassa. Toiset puolestaan arvelevat Allan Mac Aulayn menneen ulkomaalle ja kuolleen jossakin karthausilaisluostarissa. Mutta kumpaakaan arvelua ei ole koskaan voitu vahvistaa paljasta luuloa varmemmaksi.
Hänen kostonsa ei muuten onnistunut niin täydellisesti, kuin hän luultavasti itse arveli. Sillä Menteith, vaikka kyllä sai syvän haavan ja oli kauan vaarallisessa tilassa, säilyi kuitenkin iskun pahimmista seurauksista sillä, että oli majuri Dalgettyn onnellisen neuvon mukaan hääpuvukseen pannut rautahaarniskan päällensä. Mutta hänestä ei enää ollut apua Montroselle; paraaksi siis katsottiin, että hän aiotun puolisonsa—nyt todella »murehtivan morsiamen»—seurassa ja haavoitetun appensa kanssa vietäisiin Ardenvohrin linnaan. Dalgetty seurasi heitä järven rantaan asti, huomauttaen Menteithille, että kaikin mokomin olisi rakennettava etuvarustus Drumsnabin kukkulalle suojaksi nuoren kreivinnan äskensaadulle perintölinnalle.
Matka kävi aivan onnellisesti, ja Menteith oli muutamien viikkojen perästä jälleen niin tointunut, että saattoi vihittää itsensä yhteen Annikan kanssa Ardenvohrin herran linnassa.
Vuorelaiset olivat vähän kahdella päällä siitä, kuinka heidän piti sovittaa Menteithin tointuminen haavastaan yhteen ilmestysnäyn kanssa, ja kokeneet ennustajat olivat milt'ei suutuksissaan hänelle siitä, kun hän ei kuollut. Mutta toiset arvelivat näyn jo silläkin tulleen täytetyksi, kun haava oli tullut isketyksi samalla kädellä ja samalla aseella, joista ennustus oli puhunut. Ja kaikki päättivät, että tuo sormus, johon oli kuvattu kuolleen kallo, oli ennustanut morsiamen isän kuolemaa; sillä Ardenvohrin herra ei elänyt monta kuukautta tyttärensä vihkiäisten perästä. Uskomattomat puolestaan sanoivat tätä kaikkea joutaviksi loruiksi ja arvelivat Allanin luullun ilmestysnäyn muka tulleen vaan hänen oman himonsa yllytyksistä. Kateus siitä, että hän oli nähnyt Menteithissä onnellisemman kosioveljen, oli taistellut hänen parempain tunteittensa kanssa ja ikäänkuin hänen tietämättänsä johtanut hänelle sen ajatuksen mieleen, että kilvoittelija olisi murhattava.
Menteithin voimat eivät vahvistuneet siihen määrään, että hän enää olisi voinut seurata Montrosen lyhyttä, mutta loistavaa retkeä. Ja kun tämä sankari laski väkensä hajalle ja läksi ulkomaalle, päätti Menteith elää hiljaisuudessa itsekseen, kuten hän tekikin Stuart-suvun palaamiseen asti. Sen onnellisen tapauksen perästä hän sai säätynsä mukaisen viran maassaan, eli kauan, nauttien niin hyvin kansansa kunnioitusta kuin myös kotoista rakkautta, ja kuoli hyvin vanhalla ijällä.