XLII.
Sotaretki.
Aikomuksemme ei ole tunkeutua historian alueelle. Sen vuoksi tahdomme lukijoillemme muistuttaa vaan sitä, että nuori chevalier päätti marraskuun alussa enintään 6,000 miehen joukolla yrittää rynnätä Englannin sisä-osiin, vaikka tiesikin miten mahtaviin valmistuksiin oli ryhdytty häntä vastaan. Siten hän tahallaan pani koko asiansa alttiiksi. Tämä sotajoukko jatkoi ristiretkeään sellaisessa säässä, joka olisi mille muulle armeijalle tehnyt etenemisen mahdottomaksi, mutta tarjosi karaistuneille, notkeille vuoristolaisille mitä suurinta etua vaivoihin vähemmän tottuneiden vihollistensa rinnalla. Huolimatta melkoisesti ylivoimaisesta armeijasta, joka sotamarski Waden johtamana vartioitsi rajaa, he piirittivät Carlislea ja vallottivat sen, jatkaen sitte rohkeata kulkuaan etelään.
Kun eversti Mac-Ivorin rykmentti kulki klan'ien etujoukossa, olivat hän ja Waverley aina sen etunenässä. Edward oli vaivojen kestämisessä nyt kaikkien ylämaalaisten veroinen; myöskin oli hän jo jonkun verran perehtynyt heidän kieleensä. Mutta molemmat ystävykset katselivat armeijan etenemistä hyvin erilaisin silmin. Täynnä intoa, pontta ja luottamusta, vaikka koko maailma olisi ase kädessä vastassa, Fergus ei muuta harkinnut kuin että joka askeleella päästiin lähemmä Lontoota. Hän ei vaatinut, odottanut tai toivonut muiden kuin klan'ien apua voidakseen korottaa Stuartit taas valtaistuimelle; ja kun hänen lippunsa sattui jostakin saamaan uusia liittolaisia, näki hän sellaisissa vaan kärkkyjiä, jotka tavottelisivat vastaiselta hallitsijalta suosionosotuksia ja joiden mieliksi, kuten hänestä tuntui, tämä joutuisi luovuttamaan suuren osan oikeastaan vaan ylämaalaisille kuuluvaa saalista.
Edwardilla oli aivan toista mielessä. Häneltä ei voinut jäädä huomaamatta, ett'ei niissä kaupungeissa, joissa Jakob kolmas julistettiin kuninkaaksi, kukaan huutanut: "Jumala häntä siunatkoon!" Rahvas töllisteli ja kuunteli, sydämetönnä, tyhmistyneenä ja tylsänä, päästäen tuskin ollenkaan ilmoille sitä mellakoivaa luontoaan, joka muutoin kaikissa tilaisuuksissa panee sen hoilaamaan, kuullakseen edes omaa suloista ääntään. Jakobiiteille oli uskoteltu, että luoteisissa kreivikunnissa suuret määrät varakkaita tilanomistajia ja reippaita maalaisia kannattavat Valkean Ruusun asiaa. Mutta rikkaita toryja ei näkynyt ainoatakaan. Jotkut pakenivat tiluksiltaan, toiset ilmottautuivat sairaiksi, muutamat vangituttivat itsensä epäluulon alaisina. Jäljelle jääneistä töllistelivät tyhmät kammoten, peljäten ja inhoten skotlantilaisten klan'ien villiä ulkomuotoa, outoa kieltä ja tavatonta asua. Viisaammista tuntui heidän pieni lukumääränsä, ankaran kurin ilmeinen puute ja vaillinainen varustus heikkoine aseineen selviltä oireilta hurjanrohkean yrityksen surkeasta lopusta. Siksi olivatkin ne harvat, jotka heihin liittyivät, joko niitä, joiden valtiollinen kiihko esti näkemästä seurauksia, tai sellaisia, joilla ei enää ollut juuri mitään menetettävää.
Kun Bradwardinen paroonilta kysyttiin, mitä hän näistä tulokkaista arveli, otti hän hitaasti hyppysellisen nuuskaa ja vastasi kuivasti, että hänellä saattoi niistä olla vaan parhaat ajatukset, koska he olivat ihan samanlaisia kuin hyvän David kuninkaan liittolaiset Adullamin luolassa; videlicet, jokainen, joka oli huolessa ja vaivassa, ja jokainen, joka oli tyytymätön, minkä Vulgata kääntää sanoilla 'sielussa murheellinen'; "ja epäilemättä", hän sanoi, "he osottautuvat kovakouraisiksi, ja siten tarvitaankin, sillä olen nähnyt meihin luotavan monen monta ilkeää, hapanta silmäystä."
Mutta tällaiset mietteet eivät Fergukseen koskeneet. Hän ihaili maan rehevää kauneutta ja monen aateliskartanon asemaa, joiden sivutse kuljettiin. "Onko Waverley-Honour tuollainen, Edward?"
"Puolta suurempi."
"Onko setäsi puisto yhtä kaunis kuin tuo tuolla?"
"Se on ainakin kolme vertaa laajempi, enemmän metsän kuin puiston kaltainen."