Lukijalle tarvinnee tuskin muistuttaa, että ylämaalaiset pidettyään Derbyssä joulukuun 5 p:nä sotaneuvottelun luopuivat hurjanrohkeasta aikeestaan tunkeutua edemmäksi Englantiin ja päättivät nuoren, uskaliaan johtajansa harmiksi kääntyä takaisin pohjoiseen. He siis lähtivät paluumatkalle ja liikkuen tavattoman nopeasti pääsivät pakoon Cumberlandin herttualta, joka nyt ajoi heitä takaa suurella ratsu-osastolla.
Tämä paluuretki merkitsi heidän liiallisten toiveittensa todellista menettämistä. Toivehikkain kaikista oli ollut Fergus Mac-Ivor; ei siis kukaan niin katkerasti pettynyt suunnitelman muuttumisesta kuin juuri hän. Sotaneuvostossa hän mitä kiihkeimmin taisteli tätä toimenpidettä vastaan; ja joutuessaan äänestyksessä tappiolle hän itki murheen ja suuttumuksen kyyneliä. Tästä hetkestä alkaen hänen koko käytöksensä oli niin muuttunut, että hänessä tuskin enää olisi voitu tuntea sitä hehkuvan innostunutta miestä, josta viikko takaperin koko maailma tuntui ahtaalta. Paluuretkeä oli kestänyt jo useita päiviä, kun Edward varhain joulukuun 12 p:n aamulla sai kummakseen nähdä päällikön kortteerissaan, eräässä kyläntapaisessa Shapin ja Penrithin keskivälillä.
Kun Edward heidän riitaannuttuaan ei ollut lainkaan seurustellut päällikön kanssa, odotti hän levottomana selitystä tähän aavistamattomaan käyntiin; myöskään hän ei voinut olla ihmettelemättä ja säikähtämättä entisen ystävänsä ulkomuodossa tapahtunutta muutosta. Hänen silmistään oli melkein kaikki loiste kadonnut; posket olivat kuopilla, ääni väsynyt, vieläpä hänen käyntinsäkin tuntui epävarmalta; ja hänen vaatteensa, joista hän ennen piti erikoista huolta, olivat nyt huolimattomasti ylle kiskotut. Hän pyysi Edwardia mukaansa kävelylle läheisen joen rannalle ja hymyili surumielisesti huomatessaan toisen ottavan seinältä miekkansa ja sitovan sen vyölleen.
Heti kun he olivat saapuneet virran rantaa pitkin kulkevalle yksinäiselle polulle, puhkesi päällikkö puhumaan: "Nyt on ihana seikkailumme kokonaan lopussa, Waverley, ja haluaisin tietää mitä aiot. Älä suotta minuun noin tuijota, ystäväni! Kuuleppas, eilen sain sisareltani kirjeen; jos se tieto, jonka se sisälsi, olisi minulle ennemmin joutunut, niin olisi sekin riita jäänyt sikseen, jota nyt häveten ja murehtien muistelen. Riitamme jälkeen tein hänelle kirjeessä selkoa asian kulusta, ja nyt hän vastaa minulle, ett'ei hänellä milloinkaan ole ollut eikä voinutkaan olla aikomusta sinua mitenkään suosia. Näyttää siis siltä, että olen toiminut kuin mielipuoli. — Flora parka! hän kirjottaa niin innostuneesti! Minkähän kamalan vaikutuksen tekee sanoma peräytymisestä hänen mieleensä!"
Waverleytä liikutti syvästi se tosisurullinen sävy, joka ilmeni Ferguksen puheessa, ja hän hartaasti pyysi Fergusta unhottamaan heidän välisensä riidan — ja he puristivat taas toisensa kättä, tällä kertaa vilpittöminä ystävinä. Fergus kysyi uudestaan, mitä Waverley aikoi tehdä. "Sinun olisi parasta jättää tämä onneton armeija ja pyrkiä edellämme Skotlantiin. Jostakin itäisestä satamasta, mikä vielä on hallussamme, voisit helposti päästä laivalla mannermaalle. Kun kerran olet kuningaskunnan ulkopuolella, on ystäviesi helppo toimittaa sinulle armahdus: ja sanoakseni sinulle suoraan, miten asian laita on, minä toivoisin sinun ottavan mukaasi Rose Bradwardinen puolisonasi ja myös Floran teidän molempain suojeltavaksenne." — Edward katseli häneen hämmästyneenä. — "Hän rakastaa sinua, ja uskon sinunkin häntä rakastavan, vaikk'et ehkä itse ole sitä vielä tajunnut, sillä sinusta ei juuri voine väittää, että aina olisit sydämesi tilasta selvillä", lisäsi hän surullisesti hymyillen.
"Kuinka saatat minua neuvoa luopumaan yrityksestä, johon me kaikki olemme heittäytyneet?"
"Näeppäs, kun laiva on hajoomassa, silloin on kiireimmän kautta heittäydyttävä pelastusvenheisiin."
"Mutta mitä toiset aatelismiehet aikovat?" kysyi Waverley, "ja miksi ylämaalaisten päälliköt suostuivat tähän peräytymiseen, jos se on niin tuhoisa?"
"Vai miksi!" selitti Fergus, "he arvelevat, että nyt kuten niin monesti ennen mestaus, hirtto ja maanpako jää vaan alamaan aatelin osaksi; että heistä itsestään ei välitetä, kun ovat niin köyhiä luolissaan, joissa sananparren mukaan 'kuunnellaan vuorilla tuulen vinkunaa, kunnes tulva laskee'. Mutta tällä kertaa he erehtyvät; he ovat niin usein kapinoineet, ett'ei heitä enää voi rauhaan jättää, ja nyt he sitä paitsi ovat niin pahasti säikäyttäneet John Bullia, ett'ei se vähiin aikoihin pääse hyvälle tuulelleen. Hannoverilaiset ministerit eivät ikinä ole muuta ansainneet kuin joutua roistoina hirteen; mutta jos ne nyt pääsevät valtaan — kuten ennemmin tai myöhemmin käy, kun ei Englannissa kukaan hievahda eikä Ranskastakaan tule apua — niin ne pitäisi narreina hirttää, jos jättäisivät ainoallekaan ylämaan klan'ille tilaisuuden taas häiritä hallitusta. Kyllä minä sinulle takaan, että ne nyt juurittavat koko suvun maan päältä."
"Minua kehotat pakenemaan", sanoi Edward, "vaikka mieluummin kuolisin kuin neuvoasi seuraisin, mutta mitä aiot itse?"