"Tuon hirtehisen kallo on marmoria kovempi", huomautti Fergus; "pistoolini lukko meni ihan hajalle."
"Kuinka sinä saatoit noin nuorta poikaa iskeä niin rajusti?" kysyi Waverley säälivästi.
"Täytyyhän niitä vintiöitä toisinaan pitää lujalla, muutoin ihan unhottaisivat itsensä."
Nyt kuljettiin täyttä vauhtia ja yllätyksen estämiseksi oli ryhdytty varokeinoihin. Ferguksen osasto ynnä komea ylämaalaisrykmentti Badenochista, Cluny Mac Phersonin johtamana, muodosti jälkijoukon. Oltiin päästy suuren aukean aron poikki ja saavuttiin nyt aitauksien väliin, jotka ympäröivät pientä Cliftonin kylää. Talviaurinko oli jo laskenut, ja Edward alkoi härnätä Fergusta harmaan aaveen valheellisilta ennustuksilta. "Tämä päivä ei vielä ole lopussa", sanoi Mac-Ivor hymyillen. Äkkiä hän katsahti taakseen ja näki suuren ratsujoukon kiitävän ruskealla epätasaisella arolla. Aitausten miehittäminen pitkin aukean kentän reunaa ja sen tien tukkiminen, jota ratsujoukon täytyi kylään päin tulla, oli vaan hetken työ. Näitä liikkeitä suoritettaessa laskeutui yö synkkänä, kammottavana, vaikka oli täysikuu. Toisinaan vaan valaisi hämärä säde vastaista taistelupaikkaa.
Ylämaalaiset eivät kauvaa saaneet häiritsemättä olla puolustusasemassaan. Yön suojaamana yritti vahva rakuunaosasto, laskeuduttuaan maahan, vallata aitaukset, samalla kun toinen yhtä vahva osasto koki tunkeutua kylään valtatietä myöten. Mutta molemmat saivat niin kiivasta tulta vastaansa, että rivit alkoivat horjua ja eteneminen hidastui. Tyytymättä vielä tähän etuun Fergus, jonka tulinen rohkeus oli lähenevästä vaarasta taas entiselleen vironnut, sivalsi miekkansa, kiihotti miehiään esimerkillä ja sanalla, huutaen "Claymore!" ja koetti murtautua aitojen läpi päästäkseen vihollisen kimppuun. Käsikähmässä vihollisen kanssa he miekoillaan pakottivat nämä peräytymään aukealle arolle, missä heitä suuret määrät hakattiin kappaleiksi. Mutta pilvien lomitse äkkiä välähtävä kuu näytti englantilaisille selvästi, miten vähä oli heidän ahdistajiaan, jotka sitä paitsi olivat omasta menestyksestään joutuneet epäjärjestykseen. Kun sitte kaksi ratsuskvadroonaa oli rientänyt toveriensa avuksi, pyrkivät ylämaalaiset taas aitausten suojaan. Mutta useat heistä, muiden mukana urhea päällikkö, joutuivat saarroksiin ennen kuin ehtivät aiettaan toteuttaa. Waverley oli pimeässä ja taistelun tuoksinassa joutunut erilleen Ferguksesta ja hänen peräytyvistä miehistään. Huolestuneena hän nyt haki katseilla ystäväänsä ja näki tämän, Evan Dhun ja Callumin puolustautuvan epätoivoisesti tusinaa ratsumiestä vastaan, jotka heitä iskivät leveillä miekoillaan. Sillä hetkellä peittäytyi kuu taas kokonaan pilviin, eikä Edward pimeässä voinut päästä ystäviensä avuksi eikä saada selville, minne päin itse lähtisi yhtyäkseen taas jälkijoukkoon. Pelastuttuaan pari kertaa hädin tuskin vaarasta joutua tapaamiensa ratsuosastojen tapettavaksi tai vangiksi hän saapui aidan luo ja luuli sen yli kiivettyään olevansa turvassa ja matkalla ylämaalaisjoukkoja kohti, joiden pillien ääntä kuului etäältä. Fergukseen nähden ei ollut muuta kuin yksi toivo, se nimittäin, että hänet otettaisiin vangiksi. Miettiessään ystävänsä kohtaloa surullisena ja huolestuneena Edward taas muisti Bodach Glas'in jutun ja kysyi itseltään kammoten: "Voiko perkelekin puhua totta?"
XLV.
Satunnaisuuksia.
Edward oli kovin ikävässä ja vaarallisessa asemassa. Pian hän lakkasi kuulemassa säkkipillien ääniä. Vielä ikävämpää oli se, että hän kauvan turhaan haettuaan, monen aidan yli kiivettyään ja vihdoin lähestyessään maantietä tajusi torvien ja rumpujen epämieluisesta pärinästä englantilaisen ratsuväen nyt olevan samalla tiellä ja siis erottamassa hänet ylämaalaisista. Kun hänen siten oli mahdoton kulkea suoraan, päätti hän kiertää englantilaisen sotajoukon ja koettaa suuressa kaaressa vasemmalle päästä ystäviensä luo. Valtatiestä sinne päin haaraantuva polku näytti helpottavan hänen suunnitelmaansa. Polku kulki pitkin suota, ja yö oli kylmä ja pimeä; mutta näitä ikävyyksiä hän tuskin tunsikaan pelätessään vaan joutuvansa kuninkaan joukkojen käsiin.
Astuttuaan noin kolme penikulmaa hän joutui vihdoin pieneen kylään. Tietäen vallan hyvin, ett'ei rahvas yleensä suosinut hänen kannattamaansa asiaa, mutta kuitenkin haluten, mikäli mahdollista, saada ratsun ja oppaan Penrithiin, jossa toivoi tapaavansa ainakin jälkijoukon ellei chevalierin koko armeijaa, hän läheni kylän oluttupaa. Sisältä kuului kamalaa melua; hän pysähtyi kuuntelemaan. Raaka englantilainen kirous ja sotalaulun pohjasävel selvittivät hänelle, että kylä jo oli Cumberlandin herttuan joukkojen vallassa. Yrittäen niin hiljaa kuin mahdollista hiipiä tiehensä ja siunaten pimeyttä, jota tähän asti oli manannut, Waverley hapuili parhaansa mukaan pitkin matalaa lauta-aitaa, joka tuntui ympäröivän maalaispuutarhaa. Hänen päästyään portin kohdalle tarttui joku nainen hänen ojennettuun käteensä ja samalla kuiskasi: "Edward, sinäkö se olet, mies?"
"Tässä on jokin onneton erehdys", ajatteli Edward ja koetti varovasti irrottaa kättään.