Osansa unohtanut hevoskauppias tietysti vaikeni ja jättäytyi takapäähän, missä lohduttausi ryhtymällä kiivaasti kiistelemään heinän hinnoista erään maamiehen kanssa, joka oli vastahakoisesti seurannut lairdiaan sotaretkelle, jott'ei olisi menettänyt maatilaansa äsken päättyneen vuokra-ajan vuoksi. Waverley oli siten taasenkin pakotettu vaitioloon, arvatessaan että jos vielä yrittäisi päästä puheisiin jonkun kanssa, niin se vain antaisi Balmawhapplelle toivotun tilaisuuden osottamaan mahtipontista käskyvaltaansa ja jo luontaisesti yrmeän mielenlaadun ynseyttä, jota alhaiset nautinnot ja orjamainen matelu olivat yhä pahentaneet.
Parin tunnin kuluttua läheni joukkue Stirlingin linnaa, jonka varustuksilla yhdistetyn kuningaskunnan lippu helakkana liehui ilta-auringon säteissä. Matkaansa lyhentääkseen tahi kenties mahtiaan osottaakseen ja englantilaista varusväkeä härnätäkseen suuntasi Balmawhapple, oikealle kääntyen, kulkunsa kuninkaallisen puiston kautta, joka ympäröi linnan kukkulaa.
Levollisempana hetkenä ei Waverley olisi voinut olla ihailematta sitä romanttisuutta ja kauneutta, mikä loi tenhonsa tälle seudulle. Entisajan asekilpailukenttä — kallio, jolta naiset tähystelivät ottelua, jokainen vannoen valojaan suosimansa ritarin puolesta — goottilainen kirkko, jossa nuo valat lunastettiin — ja kaiken yläpuolella varustus itse, samalla linna ja palatsi, missä kuntoisuus sai kuninkaalliselta perheeltä palkintonsa, ja ritarit ja aatelisneidot päättivät illan tanssilla, laululla ja juhlimisella — kaikki nuo olivat omiaan elvyttämään hereille romanttisen mielikuvituksen.
Mutta Waverleyllä oli muuta mietiskeltävää, ja pian sattui tapaus, joka häiritsi kaikenkin miettimisen. Pikku ratsuväkiosastonsa kanssa pyörähtäessään linnakukkulan ympäri komensi Balmawhapple ylpeänä torvensoittajansa puhaltamaan marssia ja lipunkantajan heiluttamaan lippua. Tämä loukkaus nähtävästi otettiin varteen, sillä kulkueen ollessa sellaisen matkan päässä eteläisestä patterista, että sitä voitiin tähdätä kanuunalla, pelmahti eräästä ampumareiästä kallionkielekkeeltä savupilvi, ja ennen kuin pamauskaan kuului kohahti kanuunankuula Balmawhapplen pään yli, hautautuen muutaman kyynärän päässä maahan ja peittäen hänet ylt'yleensä mullalla. Ei tarvinnut käskeä joukkuetta tallustelemaan. Joka mies toimi hetken vaikuttimen mukaan ja pani mr. Jinkerin ratsut osottamaan kuntoaan, ratsastaen täyttä laukkaa, kunnes pääsivät erään selänteen taakse varmaan rauhaan moisen kohteliaisuuden uudistumiselta. Kohtuus vaatii kuitenkin Balmawhapplesta mainitsemaan, ett'ei hän ainoastaan pysytellyt joukkonsa takapäässä ja yrittänyt pitää miehiään vähänkin järjestyksessä, vaan vielä urhoutensa innossa vastasi linnan tervehdykseen laukaisemalla ratsupistoolinsa varustuksia kohti.
Matkaajat sivuuttivat Bannockburnin kuulun tappotantereen ja kulkivat läpi Torwoodin, joka skotlantilaisen talonpojan muistissa on yhtä kunniakas tahi kauhea kuin Wallacen urotyöt tahi Wude Willie Grimen julmuudet ovat elävimpinä hänen mielessään. Historiallisessa Falkirkin kaupungissa, joka jälleenkin piakkoin oli tuleva tärkeiden sotatapausten näkymöksi, Balmawhapple päätti pysähtyä yöksi. Tämä tehtiin paljoakaan välittämättä sotilaallisesta kurista, hänen arvoisa muonittajansakin kun ensi työkseen kiirehti tutkimaan mistä oli parhainta viinaa saatavissa. Etuvartijoita pidettiin tarpeettomina, ja ainoastaan ne valvoivat, jotka olivat saaneet ryyppyjä hankituksi. Muutamat päättäväiset miehet olisivat huokeasti voineet hajottaa koko osaston; mutta asukkaista olivat toiset kapinan puolella, toiset välinpitämättömiä ja loput kauhun kahlehtimia. Illan kuluessa ei senvuoksi mitään muistettavaa tapahtunut, paitsi että Waverleyn lepoa häiritsivät hankalasti mässääjien jakobiittiset loilotukset, joissa ei ääntä säästetty. Aikaisin aamulla he jälleen nousivat satulaan, matkalla Edinburgiin, vaikka monenkin kelmeät naamat osottivat yön vietetyksi unettomassa mellastuksessa. Heidän lähetessään Skotlannin pääkaupunkia hedelmällisten, huolellisesti muokattujen vainioiden läpi, alkoi jo kuulua sodan kaikua. Etäältä jymähteli kumeaa kanuunain jyskettä, ilmaisten Waverleylle että hävityksen työ oli vauhdissaan. Balmawhapplekin katsoi tarpeelliseksi ryhtyä varokeinoihin, lähettäen pikku joukon edeltäkättä ja pääjoukkonsa kanssa edeten jonkinlaisessa järjestyksessä.
Pian saapuivat he ylängölle, jolta näkivät Edinburgin, leviävänä pitkin harjanteista rinnettä, joka laskeikse itään päin linnasta. Jälkimäinen oli piiritys- eli pikemmin sulkutilassa, pohjoisten kapinoitsijain saartamana, jotka olivat kaupunkia pitäneet hallussaan jo pari kolme päivää. Linnasta nyt tuon tuostakin ammuttiin sellaisiin ylämaalaisjoukkoihin päin, jotka näyttäysivät pääkadulla tahi muualla linnotuksen lähistöllä. Kun aamu oli tyyni ja sees, kiehtoutui linna savukiehkuroihin, joiden palteet verkalleen hälvenivät ilmaan, keskuksen yhä tummentuessa uusista tuprahteluista; näky oli osittaisen verhonsa takia suuremmoisen jylhä, ja sen vakavuus tuntui puistuttavalta, Waverleyn ajatellessa sen syytä ja itsekseen huomauttaessa, että jokainen pamahdus saattoi olla jonkun urhean miehen kuolinsoitto.
Ennen kuin pääsivät kovinkaan lähelle kaupunkia herkesi jyske kokonaan. Balmawhapple kuitenkin muisti Stirlingin patterien tervehdyksen eikä nähtävästi halunnut koetella Edinburgin linnan tykkiväen kärsivällisyyttä. Hän poikkesi päätieltä ja teki melko pitkän kierroksen etelään, pysytteleiden kanuunankantaman ulkopuolella, ja lähestyi ikivanhaa Holyroodin palatsia, kaupungin muurien sisäpuolelle menemättä. Hän asetti miehensä rintamaan ja luovutti Waverleyn ylämaalaisvartion huomaan, jonka päällikkö vei hänet sisälle rakennukseen.
Pitkä, matala, epäsuhtainen käytävä, seinillä muotokuvia, jotka olivat edustavinaan useita satoja vuosia ennen öljymaalauksen keksintää hallinneita — jos konsanaan hallitsivatkaan — kuninkaita, oli jonkinlaisena eteisenä seikkailija Charles Edwardin nyt esi-isäinsä palatsissa ottamaan asuntoon. Sekä ylä- että alamaan kuosiin pukeutuneita upseereja kulki kiireisesti edes takaisin, tahi maleksi käytävässä ikään kuin määräyksiä odotellen. Kirjurit kyhäilivät passeja, nimiluetteloita ja raportteja. Kaikki näkyivät olevan tuimassa touhussa, vakavasti valmistuen johonkin tärkeään yritykseen; mutta Waverley sai huomaamattomana jäädä erääseen ikkunakomeroon istumaan, synkeänä mietiskelemään kohtalonsa edessäolevaa käännekohtaa.