Hamishin vapauden raja läheni nopeasti, ja useaankin kertaan hän jo esitti lähtöänsä sellaiseksi ajaksi, että hän arveluitta ehtisi helposti ja varhain Dunbartoniin, kaupunkiin, jossa hänen rykmenttinsä päämaja sijaitsi. Mutta äidin pyytelyt ja hänen oma luonnollinen halunsa viivyskellä lapsuudesta asti rakkaaksi käyneellä seudulla sekä ennen kaikkea luja luottamuksensa joutuisuuteensa ja rivakkuuteensa saivat hänet kuitenkin lykkäämään lähtönsä kuudenteen päivään, kaikkein viimeiseen, joka hänen oli mahdollinen viettää äidin seurassa, jos tosiaan aikoi noudattaa lomallepäästönsä ehtoja.
Aiotun lähtönsä aattona Hamish käveli alas jokivarteen ongenvapoineen, viimeistä kertaa harjottaakseen Awessa urheilua, jossa hän oli varsin etevä, ja samalla saadakseen ainekset hiukan parempaan aterioimiseen äitinsä kanssa kuin heidän tavallisena ravintonaan oli. Hänellä oli menestystä kuten yleensä; pian sai hän pyydetyksi komean lohen.
Kotimatkalla sattui hänelle tapaus, jota hän jälkeenpäin kertoi ennusmerkkinä, vaikka luultavasti hänen kiihtynyt mielikuvituksensa, jota elvytti tunturilaisten yleinen ihmeusko, liioitteli taikauskoiseen merkitykseen jonkun varsin tavallisen sattuman.
Kotipolkua noustessaan hän kummakseen huomasi henkilön, joka oli puettu ja aseistettu vanhaan ylämaalaiseen kuosiin kuten hänkin. Hänen ensimäisenä aatoksenaan oli, että matkalainen kuului hänen omaan osastoonsa, joka hallituksen pestauttamana ja kuninkaallisella valtuutuksella aseitaan kantaen ei ollut vastuunalainen ylämaalaisen asun tai vaateparren käyttöä koskevan kiellon laiminlyömisestä. Mutta kun hän joudutti askeliaan, saavuttaakseen oletetun kumppaninsa, jota aikoi pyytää mukaansa seuraavan päivän matkalle, hämmästytti häntä se havainto, että vieraalla oli lakissaan valkoinen kokardi, kohtalokas tunnus, joka oli henkipaton merkkinä Ylämaassa.
Mies oli varreltaan vankka, ja hänen hahmopiirteissään oli jotain häämyistä, mikä lisäsi hänen kokoaan; ja hänen liikuntansa, joka pikemmin muistutti luisumista kuin kävelyä, herätti Hamishissa taikauskoista pelkäilyä sen olennon laadusta, joka siten kulki hänen edellään hämärässä. Hän ei enää pyrkinyt tavottamaan vierasta, vaan tyytyi pitämään hänet näkyvissään siinä ylämaalaisille yleisessä käsityksessä, ettei sovi tunkeutua esiintyvien yliluonnollisten ilmestysten luo eikä karttaa niiden läsnäoloa; on muka jätettävä niiden asiaksi pidätellä tai ilmaista ilmotustansa, mikäli niillä on valtaa tai niiden tehtävän toteuttaminen vaatii.
Ylävällä kummulla tiepuolessa, juuri missä polku kääntyi alas Elspatin mökille, vieras seisahtui ja näkyi odottavan Hamishin tuloa. Tämä puolestansa huomattuaan välttämättömäksi sivuuttaa epäilemänsä muukalaisen keräsi miehuutensa ja lähestyi paikkaa, johon toinen oli asettunut. Tällöin ilmestys ensin viittasi Elspatin mökkiin päin ja teki käsivarrellaan ja päällänsä torjuvan liikkeen, mutta osotti sitte kädellään tietä, joka johti etelään, ja hänen liikkeensä näytti kehottavan Hamishia viipymättä lähtemään sille suunnalle.
Seuraavassa silmänräpäyksessä oli vyöviittainen olento kadonnut. Hamish ei suorastaan väittänyt hänen huvenneen, syystä että ympärillä oli louhikkoa ja viitaa hänen kätkökseen; mutta hänen omana mielipiteenään oli, että hän oli nähnyt MacTavish Mhorin haamun, joka kehotti häntä siekailematta lähtemään Dunbartonin taipaleelle, varottaen odottamasta aamuun tai enää poikkeamasta äidin mökkiin.
Saattoikin todella sattua niin monia aavistamattomia viivytyksiä hänen matkallaan, olletikin kun sen varrella oli useasti käytettävä lauttaa, ettei hän voinut eikä tahtonut jäädä enää pitempään. Aamunkoiton piti nähdä hänet jo usean penikulman päässä täältä.
Hän laskeusi siis polkua myöten ja astui mökkiin. Hätäinen ja rasittunut ääni ilmaisi mielen järkkymystä, kun hän ilmotti päättäneensäkin lähteä matkalle heti.
Häntä ihmetytti hiukan, että Elspat ei näkynyt vastustavan aietta, vaan ainoastaan pyyteli häntä haukkaamaan hiukan virkistyksekseen ennenkuin jätti äitinsä ainiaaksi. Nuori soturi suoriutui illallisestaan pikaisesti ja vaiteliaana, ajatellen lähenevää eroa ja tuskin vielä uskoen sen tapahtuvan ilman lopullista ponnistelua äidin hellyyttä vastaan.