Jokainen ylämaalainen oli tottunut aseiden käyttöön, mutta samalla tyyten tottumaton ja maltiton pidäkkeisiin, joita sotakuri määräsi säännöllisille joukoille. He olivat eräänlaista ruotuväkeä, jolla ei ollut käsitystäkään siitä, että leirin piti olla heidän ainoana kotinaan. Jos taistelu hävittiin, niin he hajaantuivat pelastautumaan ja pitämään huolta perheittensä turvallisuudesta; jos voitettiin, niin he palasivat notkoihinsa tallettamaan saalistansa sekä hoitamaan karjaansa ja viljelyksiään.
Tätä mielivaltaisen liikuskelun oikeutta eivät he tahtoneet antaa päällikköjensäkään riistää, joiden käskyvalta oli useimmissa muissa suhteissa ehdoton. Luonnollisena seurauksena oli, että vastapestattuja ylämaalaisia tarjokkaita saattoi vaivoin opettaa ymmärtämään sotilaallisen sopimuksen laatua, joka pakotti miehen palvelemaan armeijassa pitempään kuin hänen mielensä teki; ja kenties ei useinkaan riittävästi selitetty pestatessa heidän uuden sopimuksensa vääjäämättömyyttä, jottei sellainen paljastus olisi saanut heitä muuttamaan mieltänsä.
Karkaamiset vastamuodostetusta rykmentistä olivat senvuoksi käyneet lukuisiksi, ja vanha kenraali, joka oli sen ylipäällikkönä Dunbartonissa, ei nähnyt parempaa keinoa niiden ehkäisemiseksi kuin harvinaisen ankaran esimerkin toimittamisen eräästä englantilaisen osaston karkurista. Nuoren ylämaalaisrykmentin oli pakko olla saapuvilla rangaistustilaisuudessa, joka herätti omakohtaisesta kunniastaan erityisen arkatuntoisessa väessä kauhua ja inhoa, luonnollisesti tehden moniaille heistä koko palveluksen vastenmieliseksi.
Vanha kenraali oli saanut kasvatuksensa Saksan sodissa ja pysyi mielipiteessään, antaen määräyksen, että ensimäinen ylämaalainen, joka joko karkaisi tai jäisi esittäytymättä lomansa päättyessä, oli tuotava raippapaaluun suomittavaksi niinkuin se onneton, jonka he olivat nähneet siinä tilassa. Kukaan ei epäillyt, että kenraali pitäisi järkähtämättömästi sanansa, kun tarvittiin ankaruutta. Elspat tiesi senvuoksi, että kun hänen poikansa huomaisi määräysten noudattamisen mahdottomaksi, hän samalla ottaisi lukuun alentavan rangaistuksensa välttämättömyyden, jos alistuisi kenraalin valtaan.
Päivän käännyttyä ehtoopuolelle tunkeusi yksinäisen vaimon mieleen uusia huolia.
Hänen poikansa nukkui yhä juoman vaikutuksesta; mutta entä jos se tuottaisikin vauriota hänen terveydelleen tai järjelleen, ollen väkevämpää kuin sitä koskaan hänen tietääkseen käytettiin? Ensi kertaa hän myös, niin suuret käsitykset kuin hänellä olikin vanhempain käskyvallasta, alkoi peljätä poikansa vimmastusta, sydämessään tietäen tehneensä tälle vääryyttä.
Hän oli hiljattain huomannut, että Hamishin luonnonlaatu oli vähemmän säyseä kuin oli olettanut ja että hänen päätöksensä — etenkin tässä pestautumisasiassa — olivat itsenäisesti tehtyjä ja sitte rivakasti toteutettuja. Hän muisti miehensä ankaran omapäisyyden, milloin tämä katsoi saaneensa huonoa kohtelua osakseen, ja alkoi arkailla, että Hamish äitinsä vehkeen ilmitullessa voisi suorastaan hyljätä hänet raivostuksissaan ja yksinään seurata omaa uraansa maailmalla.
Tuollaiset säikyttävät ja kuitenkin järjelliset aavistukset alkoivat ahdistaa onnetonta vaimoa hänen ajattelemattoman juonensa näennäisen onnistumisen jälkeen.
VI.
Toivottomuuden vallassa.