Ilta läheni, kun Hamish ensin heräsi, mutta silloin ei hän ollut laisinkaan täydellisesti tointunut sielullisesta ja ruumiillisesta herpaannuksestaan. Hänen katkonaisista lauseistaan ja rauhattomasta valtimostaan hätääntyi Elspat aluksi, mutta hän käytti lääkintätaitonsa mukaisia apukeinoja ja näki tyytyväisenä hänen iltayöstä taas vaipuvan syvään uneen. Tämä luultavasti häivytti unijuoman vaikutukset enimmältä osalta, sillä auringon noustessa hän kuuli nuoren soturin huutavan häntä ja kaipaavan lakkiansa. Sen oli äiti vasiten kätkenyt, jottei nukkuja kenties havahtuisi yöllä ja lähtisi liikkeelle hänen tietämättänsä.
"Lakkini — lakkini", huusi Hamish; "on aika lähteä. Juomasi oli liian voimallista, äiti — aurinko on ylhäällä — mutta huomisaamuna silti näen vanhan Dunin kaksoishuipun. Lakkini — lakkini, äiti! Minun on heti riennettävä taipaleelle."
Hamish-parka ei voinut aavistaa, että tuon onnettoman pikarillisen tyhjentämisestä oli kulunut kaksi yötä ja päivä, ja Elspatin oli nyt uskaltauduttava kiusalliseen tehtävään, joka hänestä tuntui melkein vaaralliselta — selittämään salajuontansa.
"Anna minulle anteeksi, poikani", hän alotti lähestyen Hamishia ja tarttuen häntä käteen pelonsekaisen nöyrästi, jollaista sävyä hän ei kenties ollut aina omaksunut hänen isäänsä kohtaan tämän ollessa kiivaallakin päällä.
"Anteeksiko, äiti — mistä syystä?" sanoi Hamish nauraen. "Siitäkö, että tarjosit minulle liian voimakkaan kulauksen, joka tuntuu päässäni vielä nyt aamullakin, vai lakkini kätkemisestäkö minun viipyäkseni hiukan kauvemmin? Ei, suo sinä anteeksi minulle. Annahan lakki ja salli sen tapahtua, minkä täytyy. Anna lakkini, tahi lähden ilman; enhän toki rupea viivästymään niin mitättömästä puutteesta — minä joka olen vuosikausia kulkenut vain hirvennahkahihna niskatukan siteenä. Älähän suottaile, vaan anna se tänne, taikka minun pitää lähteä avopäin, koska jäädä on mahdoton."
"Poikani", haastoi Elspat, pitäen lujasti kiinni hänen kädestään, "mikä on tehty, sitä ei käy peruuttaminen; jos voisit lainata tuon kotkan siivet, niin saapuisit Dunbartoniin myöhästyneenä määrähetkeltäsi. Luulet näkeväsi auringon nousevan ensi kertaa sen jälkeen kun katselit sen laskua, mutta eilispäivä näki sen kohoavan Ben Cruachanin yli, vaikka sinun silmäsi olivat ummistetut sen valolta."
Hamish loi äitiinsä hurjaa säikkyä ilmaisevan katseen, mutta tointui heti ja virkahti:
"En ole lapsi, antaakseni tuollaisten kujeiden viekotella itseäni aikeeni toteuttamisesta. Hyvästi, äiti, jokainen hetki on nyt elinajan arvoinen."
"Seis", huudahti äiti, "hyvä Hamish — eksytetty poikani! Älä ryntää häpeään ja häviöön. Tuolla maantiellä näen papin kulkevan valkealla hevosellaan — kysy häneltä kuukauden ja viikon päivää — anna hänen ratkaista meidän välillämme."
Nopeana kuin kotka säntäsi Hamish ylös rinnettä ja seisahtui Glenorquhyn pastorin luo, joka noin varhain ratsasti toimittamaan lohdutusta eräälle hädänalaiselle perheelle Bunawen lähistölle.