"Ja nyt", virkkoi hän viimein, ja hänen äänessään lievensi vanhemman käskeväisyyttä äidin rakkaus, "oletko lopettanut turhanaikaisen suremisesi ja kykenetkö vertaamaan voittoasi siihen, mitä olet hävinnyt? Onko Dermidin kavala poika sinun veljesi, taikka heimosi isä, jotta itkisit, koska et voi sitoutua häneen ja joutua niiden joukkoon, joiden on täytettävä hänen käskynsä? Voisitko sieltä kaukaiselta maalta tavata järvet ja vuoret, jotka jättäisit jälkeesi tänne? Saisitko pyytää Breadalbanen hirviä Amerikan metsistä, tai suopiko valtameri sinulle Awen lohia? Ajattele siis häviösi määrää ja viisaan miehen tavoin ota samalla lukuun, mitä olet siinä voittanutkin."
"Olen hävinnyt kaikki, äiti", vastasi Hamish, "koska olen rikkonut lupaukseni ja menettänyt kunniani. Voisin kertoa vastukseni, mutta kuka uskoisikaan minua?"
Onneton nuori mies väänteli taas käsiään, painoi ne otsaansa vasten ja kätki kasvonsa vuoteeseen.
Elspat alkoi nyt todella huolestua ja toivotteli kenties, että hän olisi jättänyt petollisen juonensa sikseen. Hänellä ei ollut toivoa muusta apukeinosta kuin suostuttelevasta kaunopuheisuudesta, johon hän olikin hyvin luontuva, vaikka hänen täydellinen vieraantumisensa olevaisesta maailmasta teki sen tehottomaksi. Hän kehotteli poikaansa kaikin äidin hellyyden huomautuksin pitämään huolta omasta turvallisuudestaan.
"Jätä minut", hän sanoi, "harhaannuttamaan vainoojasi. Minä pelastan henkesi — minä varjelen kunniaasi — sanon heille, että vaaleatukkainen Hamishini putosi Corrie dhun (Mustan kuilun) kaltaalta lahteen, jossa yksikään ei ole tavannut pohjaa. Sen sanon heille, ja minä heitän viittasi orjantappuroihin, joita kasvaa syvyyden partaalla, jotta he uskovat sanojani. Kyllä he uskovat, ja he palaavat Dunbartoniin, sillä vaikka saksilainen rumpu saa kutsutuksi elolliset kuolemaan, ei se voi herättää kuolleita heidän orjuuttavan lippunsa alle. Sitte me samoamme yhdessä kauvas pohjoiseen Kintailin suolaisille järville, jättäen notkoja ja tuntureita asuinsijamme ja Dermidin poikien välille. Me käymme tumman järven rannoilla, ja minun sukulaiseni — sillä eikö äitini ollut Kennethin lapsia, ja eivätkö he muista meitä vanhalla rakkaudella? — sukulaiseni ottavat meitä vastaan entisaikaisella kiintymyksellä, joka on säilynyt noilla etäisillä laaksomailla, missä geeliläiset vielä asuvat ylväydessänsä, sekaantumatta saksilaisiin moukkiin tai heidän välikappaleikseen ja orjikseen tulleeseen kehnoon väkeen."
Geelinkielen voimallisuus, joka on luonnostaan liioitteleva tavallisimmissakin ilmauksissaan, tuntui nyt melkein liian heikolta suomaan Elspatille välineitä sen loistavan kuvan selventämiseen, jonka hän loihti pojalleen tämän turvapaikaksi esittämästänsä tienoosta. Vähälukuisia kuitenkin olivat värit, joilla hän sai maalatuksi ylämaalaista paratiisiansa.
Tunturit olivat hänen vakuutuksensa mukaan siellä korkeampia ja muhkeampia kuin Breadalbanen — Ben Cruachan oli vain kääpiö Skoorooran rinnalla. Järvet levisivät laajempina selkinä, ja niissä ei ollut ainoastaan kaloja runsaasti, vaan yltäkyllin lihavia hylkeitäkin. Hirvet olivat kookkaampia ja kulkivat suurempina laumoina — valkoisia torahampaitaan väläyttelevä metsäkarju, jonka ajoa urhot aina ovat mieluimmin harrastaneet, oli vielä noiden läntisten salojen asukkaana — ihmiset olivat ylevämpiä, viisaampia ja voimakkaampia kuin se rappeutunut rotu, joka oleksi "saksilaisen" lipun suojassa. Sen maakunnan tyttäret olivat kauniita, sinisilmäisiä, vaaleatukkaisia ja lumipovisia, ja heistä hän valitsisi Hamishille vaimon, hyväsukuisen, maineeltaan nuhteettoman, uskollisen ja hellän, hänen ollakseen auringonsäteenä heidän kesämajassaan ja kotilieden lämpönä talviasunnossa.
Sellaisilla puheilla yritti Elspat lieventää poikansa epätoivoa ja taivuttaa häntä siirtymään paikalta, missä hän näytti päättäneen viipyä. Hänen puheenlaatunsa oli runollista, mutta muistutti muuten samaa leperrystä, jota hän muiden helläin äitien tavoin oli haaskannut Hamishiin tämän lapsuusaikoina, saadakseen hänen suostumuksensa johonkin vastenmieliseen, ja hän haastoi äänekkäämmin, nopeammin ja hartaammin, mikäli alkoi menettää luottamuksensa sanojen vakuuttavaan voimaan.
Hamishin mieleen ei hänen kaunopuheisuutensa ollenkaan tehonnut. Hän tunsi paljoa paremmin kuin äiti maan todelliset olot ja oivalsi, että vaikka saattoikin olla mahdollista piiloutua pakolaisena etäisempään vuoristoon, Ylämaassa ei nykyään ollut ainoatakaan soppea, missä kävi päinsä harjottaa hänen isänsä ammattia, jollei hän olisikaan aikansa muuttuneesta elämänkatsomuksesta omaksunut sitä mielipidettä, että cateranin ura ei enää kelvannut tieksi kunniaan ja maineeseen.
Äidin sanat tulvivat senvuoksi välinpitämättömiin korviin, ja tämä uuvutti itsensä turhaan, koettaessaan kuvailla äitinsä heimolaisten asuinsijoja sellaisin vakuutuksin, että ne viehättäisivät Hamishin seuraamaan häntä sinne. Hän puhui tuntikausia, mutta aivan hukkaan, kykenemättä saamaan muuta vastausta kuin voihkauksia, huokailuja ja äärimäisen toivottomuuden huudahduksia.