Vihdoin kavahti Elspat seisaalle ja muutti yksitoikkoisen äänensävynsä, jolla hän oli ikäänkuin laulanut turvallisen maakunnan ylistystä, kiivaan kiihtymyksen lyhyeksi ja ankaraksi puheenlaaduksi.
"Hupsu olen", hän sanoi, "kun tuhlaan sanojani joutavanpäiväiselle, älyttömälle surkeilijalle, joka kyyristyy kuin koira saamaan ruoskaa. Odota täällä, vastaanota rasittajasi ja antaudu heidän kuritettavakseen; mutta älä luule, että äitisi silmä rupeaa sitä katselemaan. En voisi nähdä sitä ja elää. Usein olen katsellut kuolemaa, vaan en milloinkaan häpeätä. Hyvästi, Hamish! Emme tapaa toisiamme enää."
Hän syöksähti ulos mökistä kuin nahkasiipi ja kenties ajattelikin tehdä mitä uhkasi, — ainiaaksi erota pojastaan.
Kamala näky olisi hän ollut sinä iltana matkalaiselle, joka olisi kohdannut hänet harhailemassa erämaan halki kuin rauhattoman haamun, hurjasti haastellen itsekseen. Hän samosi siten tuntikausia, pikemmin etsien kuin kartellen vaarallisimpia polkuja. Uhkamielisen kiireisesti kulki hän täpäriä latuja rämeiden yli, huimaavien rotkojen reunoja tai pauhaavan virran äyräitä.
Mutta epätoivosta tullut urheus juuri pelastikin hengen, jonka hän kenties halusi kuolettaa, vaikka tahallinen itsemurha oli Ylämaassa ani harvinainen. Hänen astuntansa oli kuilun reunalla vakaata kuin vuorikauriin. Tuossa kiihtymyksen tilassa olivat hänen silmänsä niin terävät, että erottivat pimeässäkin vaarat, joita vieras ei olisi kyennyt väistämään keskipäivälläkään.
Elspat ei samonnut suoraan eteenpäin, muutoin hän olisi pian ollut kaukana mökistä, johon oli jättänyt poikansa. Hänen tolansa kierteli, sillä tuo mökki oli keskus, johon hänen sydämensä oli sidottu, ja vaikka hän harhaili sen ympärillä, tunsi hän mahdottomaksi poistua sen lähistöltä. Aamuruskon ensi hehkussa hän palasi majaan.
Toviksi pysähtyi hän vitsaksilla suljetulle ovelle ikäänkuin häpeissään siitä, että sitkeä kiintymys oli tuonut hänet takaisin paikalle, jolta hän oli lähtenyt aikomatta milloinkaan palata. Mutta hänen empimisessään oli vielä enemmän pelkoa ja tuskallista huolestusta: kenties oli hänen vaaleatukkainen poikansa saanut vauriota unijuoman vaikutuksista tai hänen vihamiehensä käyneet häneen kiinni yön kuluessa. Hiljaa avasi hän oven ja astui sisään äänettömin askelin.
Surunsa ja tuskansa voivuttamana ja ehkä vieläkin tuntien vaikutusta voimakkaasta unijuomastaan nukkui Hamish Bean jälleen sitä puuduttavaa sikiunta, johon intiaanien sanotaan vaipuvan kidutuksensa väliaikoina. Hänen äitinsä tuskin rohkeni olla varma siitä, että todellakin näki hänen hahmonsa makuulla, että todellakin kuuli hänen hengityksensä.
Pamppailevin sydämin meni Elspat keskemmäksi lieden ääreen, missä turvepalasen peittämillä uinuivat tulennoksen kiiluvat hiilet, niitä kun ei milloinkaan päästetä sammuksiin skotlantilaisessa takassa, ennen kuin asukkaat ovat ainiaaksi jättäneet talon.
"Hiipuva tuike", puheli hän itsekseen, rikkitikulla sytyttäessään päreen kynttiläkseen, "voimaton tuike, pian sammut sinä siitä, ja suokoon taivas, että Elspat MacTavishin elämänkipinä ei olisi sinua pitkällisempi!"