"Tyhjiä sanoja", valitti äiti, "joutavia väitteitä, joilla vain peittelet mielenkarvautesi itsepintaisuutta. Jos tahdot, että uskon sinua, niin tule pois täältä heti ja peräydy seudulta, joka käy hetki hetkeltä vaarallisemmaksi. Tee niin, ja silloin saatan ajatella, että olet antanut minulle anteeksi — kieltäydy siitä, ja taaskin haastan kuun ja tähdet, taivaan ja maan todistamaan, kuinka heltymättömän sisukkaasti sinä kannat kaunaa äidillesi virheestä, joka johtui rakkaudesta sinuun, jos se olikaan virhe."
"Tässä seikassa et saa minua taipumaan, äiti", epäsi Hamish. "Minä en tahdo paeta kenenkään tieltä. Vaikka Barcaldine lähettäisi lippunsa alta jokaisen geeliläisen tänne, niin täällä minä odottaisin heitä; ja kun pyydät minua pakenemaan, voit yhtä hyvin käskeä tuon vuoren irtautua perustuksiltansa. Jos olisin varma siitä, mitä kautta he tulevat, niin säästäisin heiltä etsinnän vaivan; mutta minä saattaisin mennä vuoripolkua, heidän kenties tullessaan järveltä. Täällä minä tahdon odottaa kohtaloani; ei ole Skotlannissa niin voimallista ääntä, että hievahtaisin paikaltani sitä totellakseni."
"Täällä sitte pysyn minäkin", virkkoi Elspat, nousten seisaalle ja puhuen teennäisen tyynesti. "Olen nähnyt mieheni kuoleman — silmäni kestävät katsella poikani sortumista. Mutta MacTavish Mhor kuoli urhon tavoin, kelpo säilä oikeassa kädessään; poikani joutuu turmaan kuin mulli, jonka ajaa teurastuspenkkiin saksilainen isäntä, ostettuaan sen huokeasta hinnasta."
"Olet ottanut henkeni, äiti", vastasi onneton nuori mies. "Siihen sinulla on oikeus, sillä sinä sen minulle annoit. Mutta älä kajoa kunniaani! Sen olen perinyt uljaalta esi-isien sarjalta, ja sitä ei saa tahrata miehen tekonen tai naisen kielastus. Mitä minun on tehtävä, sitä en kenties itsekään vielä tiedä; mutta älä kiusaa minua pitemmälle moitteillasi — olet jo tärvellyt enemmän kuin voit koskaan korjata."
"Hyvä on, poikani", sanoi siihen Elspat. "Et enää kuule minulta valitusta tai anelua. Olkaamme vaiti ja odottakaamme käännettä, minkä taivas meille toimittaa."
VII.
Tihutyö.
Seuraavan aamun aurinko tapasi mökissä haudan hiljaisuuden. Äiti ja poika olivat nousseet, ryhtyen kumpainenkin omiin hommiinsa. Hamish puhdisteli ja laittoi kuntoon aseitaan mitä huolellisimmin, mutta hänen sävynsä ilmaisi suurta apeutta. Sieluntuskassaan rauhattomampana puuhasi Elspat aterian valmistamisessa; eilispäivän ahdistava jännitys oli saanut heidät molemmat unohtamaan kaiken ravinnon. Hän kattoi pöydän pojalleen ja lausui geeliläisen runoilijan sanoilla:
"Ilman jokapäiväistä ravintoa seisoo talonpojan auransaara alallaan vaossa; ilman jokapäiväistä ravintoa on soturin miekka liian raskas hänen käteensä. Ruumiimme ovat orjiamme, mutta niitä on ruokittava, jos tahdomme niiltä palvelusta. Niin haastoi ennen vanhaan Sokea Runoseppo Fionin sotureille."
Nuori mies ei vastannut, mutta hän nautti eteensä pantua ikäänkuin kerätäkseen voimia siihen kohtaukseen, joka hänen oli kestettävä. Nähtyään hänen syöneen kyllikseen täytti äiti jälleen tuon onnettoman juomapikarin ja tarjosi sitä aterian lopuksi. Mutta Hamish hätkähti syrjään sekä pelkoa että inhoa kuvastavin elein.